Toiset mun ikäiset on käyneet lukion tai valmistuneet amiksesta, saaneet ajokortin, työpaikan, asuvat omillaan ja elävät täyspainoista nuoren aikuisen elämää, kun mä vedän kohta toista välivuotta ilman ainoatakaan päätökseensä tullutta toisen asteen koulutusta. Selviydyn vaan päivästä toiseen samojen syömis-, kroppa- ja liikunta-ajatusten kanssa. Sukulaiset pohtii missä mentiin vikaan, kun musta tuli tämmönen. Mun vastaus on, että vikaan mentiin päästämällä mut syntymään. Toivon monesti, et olisin kuollut mun isän puolesta. Sillä olis ollut tässä maailmassa merkitystä ja tekemistä niin paljon enemmän kuin mulla. Mä vaan kärsin ja siten kärsii kaikki läheisetkin.
Vuodet vaihtuu, aika kiitää silmissä, mutta mä pysyn paikoillaan. Laihduttaminen on ainoa asia mikä voisi tuoda eteenpäin pääsyn tunnetta. Edes se yksi asia muuttuisi: Mun kroppa. Kun mikään muu ei.
Ihmiset kysyy miten mulla menee, mitä kuuluu? En osaa vastata mitään. En oo osannut moneen vuoteen. Eihän mulla hyvin mee, ei toisaalta huonostikaan. Mutta ihan ok on liikaa sanottu. Oon jumissa.Oon jumissa. Jumissa mun ajatuksissa, jumissa tässä kehossa. Jumissa menneisyyden tavoittelussa. Mun vastaus "ihan ok" sisältää todellisuudessaan hyvin vähän asioita, jotka ois ok, mutta itselle tästä tilanteesta on tullut arkea. Se on mun normaalielämää. Ja mikä sitten rikkoo sen ok:n niin, että voin vastata menevän huonosti entä hyvin? Eihän yksi ahdistuspäivä tai yksi iloinen päivä muuta kokonaisuutta, joka hilaa samaa kehää. Kai tää tilanne hitaasti alkaa jossain kohtaa romahtaa. Enhän ikuisesti voi asua mun äidin kanssa käymättä koulussa tai töissä. Sitten tulee uusia haasteita. Seuraavaksi mulla kusee rahatilanne ja seuraavaksi oon varmasti koditon. No sittenpähän sitä ainakin laihtuu ja kävelläkin saa, jopa joutuu, vaikka kaupungista toiseen.
Oon eristäytynyt oikeasta elämästä. Mun kaikki elämä tapahtuu mun pään sisällä. Vaikka olisin ihmisjoukon keskellä, mun ajatukset pyörii liikunnassa, kropan vuoroin inhossa, vuoroin ihailussa, syömisessä laihtumisessa ja lihomisessa, kuolemassa, itsensä kiduttamisessa, menneisyyden kaipuussa, epäröinnissä ja pelossa. Harvoin pääsen ulos mun sisäisestä maailmasta. Sillon harvoin kumminkin, kun pääsen niin olo on sen hetken eläväinen. Hetken miettii kuinka elämä on ihan kivaa, mut totuudella on tapana lävähtää eteen juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.
2.3.2020
YOU ARE READING
Pakkoaskeleita
Non-FictionHyvä riippuvuus, terveellinen addiktio. Hyvä kunto, kestävyys ja kova itsekuri. Kaikki nämä ovat asioita joita usein ihmiselle tulee mieleen, kun mainitsen olevani liikunta riippuvainen. Tämä kirja on kooste teksteistä, jotka kertovat miltä oma elä...
