right here.

neljän seinän sisällä

Ollaan äitin kanssa sairaalan odotustilassa odottamassa, että päästään katsomaan Samia ennen, kuin sille tehdään jotain. En tiedä mitä, kai päästetään pois jotenkin, jostain, jotain, jonnekin. Täällä on näköjään nyt tosi kiireistä ja paljon potilaita, kun pitää odottaa näin kauan. En siedä tätä. Ajattelen vain niitä kaikkia hetkiä mun ja Samin välillä. Se on paras isoveli. Rakastin häntä.

Istun tuolilla ja mun jalka vipattaa. En jaksa vain istua tässä, mutta en kyllä todellakaan halua mennä minnekään muuallekaan. Mua stressaa ja ahistaa ihan vitusti, en mä taida kestää nähdä mun veljeä kuolleena. Nää sairaalan käytävät tai mikään täälä ei kyllä yhtään lievitä mun pahaa oloa.

Yritän vaan parhaani mukaan olla itkemättä. Nielaisen kipuani kurkusta pois, minkä aiheuttaa vain itkun halu.

Nousen ylös tuolilta ja sanon äitille meneväni hakemaan jotain juotavaa itselleni. Katson, kun sellaisesta kahvikoneesta tippuu kahvia kertakäyttöiseen kuppiini, ja huokaisen syvästi.

Samalla, kun kahvi tippuu mieleeni tulee Joonas ja se meidän aamuinen puhelu. Sanoin, että oon turvassa kotona ja nyt sitten oonkin sairaalassa. Joonas ei tiedä, mitä on tapahtunut eikä kukaan muukaan porukasta. Niiden pitäis tietää. Ai niin, ja mähän paskoin mun puhelimen silloin aamulla. Unohdin senkin nyt aivan täysin kaiken tämän sirkuksen takia mikä pyörii mun ympärillä.

Unohdin hetkeksi mitä olin tekemässä ja tajuan, että kahvit on mennyt yli kupistani lattialle. "Vittu, vitun vittu!" Kiroan hiljaa itselleni, vetäisen tyhmänä kupin nopeaa pois koneen alta ja alan paniikissa katsoa ympärille, jos näkyisi paperia.

"Oi voi!" Kuulen jonkun äänen läheltä ja hiljaista naurua.

Käännän katseeni ja se on joku potilas luultavasti, koska sillä on potilaiden vaatteet päällä ja hänellä on mukanaan tippateline. Pojalla on ruskeat hiukset, mitkä on vähän sekaisin ja ruskeat silmät. Hän näyttää ihan liikaa Joonakselta.

"Öö tarvitko apua?" Poika kysyi pieni hymy huulillaan huvittuneena.

Sitten käännän katseeni pojasta mun ongelmaan minkä olin jo hetkeksi unohtanut, kun toi mikäkin mysteeri potilas tuli keskeyttämään. Miksi hän on muuten täällä käytävillä eikö hänen pitäisi olla huoneessaan niin kuin muutkin potilaat ovat?

"No jos voisit antaa paperia. En tiiä, missä täälä on paperia." Vastasin ja katsoin taas poikaa, joka naurahti pienesti kulmakarvat ylhäällä. Mikä tuota naurattaa?

"Häh?" Sanoin tylysti.

Poika osoitti samalle pöydälle missä on kahvikonekin. Siinähän sitä paperia olisi ollut, ja miten hitossa mä en huomannut sitä siinä?

"No voi ny. Kiitos." Sanoin pyörittäen silmiäni, otin vähän paperia pöydältä ja aloin pyyhkiä sotkujani.

En kuullut, että poika olisi lähtenyt luotani pois joten hän varmaan seisoi vieläkin vieressäni. Mietin vieläkin, että miksi se ei oo sen huoneessa ja miksi hän ylipäätään on täällä potilaana, hän näyttää voivan hyvin.

Huokaisin, kun sain pyyhittyä kahvit lattialta ja pöydältä. Nousin ylös ja hörppäsin kahvistani katsoen poikaa vieressäni edelleen. Kahvini oli ihan helvetin kuumaa joten säikähdin sitä kamalasti ja nielaisin nopeaa tuli kuuman kahvin. "Ai saakeli!"

Poika nauroi minun sähellykselle niin paljon, että laittoi kätensä vatsalleen.

"Mitä sä siinä naurat? Mä melkein kuolin tohon kahviin äsken, tai siltä se tuntu." Kysyin pojalta, katsoin häntä ihmeissäni.

"No et ollut kuolemassa siihen, vaikka se nyt varmaan tuntukin siltä hetkellisesti." Hän sanoi pyyhkien silmiään nauramisesta ja tasasi hengitystään. Miksiköhän hän nyt noin huonosti sai hengitettyä?