TW! Puhutaan im yrityksestä, verestä yms.
Niko
Istun sinisellä sairaalan penkillä ja tuijotan valkoista seinää, Joonas ei kuollutkaan heti siellä kolaripaikalla niin kun me kaikki luultiin. Joonas on ollut kohta kaks tuntia leikkauksessa. "Muru, joisiks sä vähä vettä" Kuulen Tommin kysyvän Nooralta. Lääkäri toi hänelle juuri rauhottavia ja ne auttoi pahimpaan paniikkiin. Se samainen lääkäri kerto myös että on soittanut Joonaksen ja Nooran vanhemmille ja he ovat juuri tulossa sairaalalle. Noora pudistaa päätään ja ottaa paremman asennon Tommin kainalossa. Olispa mullaki joku joka lohduttaisi tässä tilanteessa. Joku, jonka kainaloon käpertyä piiloon tältä koko painajaiselta. Tai toki, olis mulla mut se taistelee tällä hetkellä hengestään leikkauspöydällä. "Mä... Mä meen käymään vessassa" Mutisen Tommille kun tunnen kyynelten kohoavan silmiini Joonasta ajatellessani. Avaan vessan oven ja astun sisään yhteen vessa koppiin. Asiani hoidettua poistun vessa kopista ja rupean pesemään käsiäni. Katson itseäni peilistä ja sieltä katsoo takaisin poika, joka on syypää tähän kaikkeen. Jos en olisi antanut Joonaksen ajaa sillä saatanan kevarilla, me ei oltais nyt tässä. Mun päässä pimenee ja hetkenpäästä tajuan olevani vessan nurkassa, peilin sirpaleiden keskellä, nyrkki ja rystyset veressä, paniikkikohtauksen kourissa. Kyyneleideni läpi nään sairaanhoitajan tulevan luokseni, Hän viittoo toisen hoitajan myös luokseni. He puhuvat minulle jotain mitä en kuule. Silmissäni rupeaa vilkkumaan heidän nostaessa minua pystyyn. Seuraavaksi heräänkin sairaalasängystä. "Huomenta Niko, mikä olo sulla on" Valkotakkinen lääkäri kysyy vieressäni. "Pääsärkee ja jotenki sekava olo" Mutisen vastaukseksi. Tunnen jonkun käden pitävän kädestäni kiinni ja silittelevän minua. Käännän katseeni ja näen äidin. "Äi-äiti." "Ei oo muru mitää hätää, kaikki järjestyy kyllä" Mistä se puhuu, kaikki järjestyy? Mikä kaikki? Muistot onnettomuudesta palaavat mieleeni ja saa kyyneleet kohoamaan silmiini. "Joonas, missä se on, onks se kunnossa, mä haluan sen luo" Alan riuhtoa itseäni irti kaiken maailman johdoista ja tipoista mitä mussa on kiinni. Lääkäri ja äiti pitää musta kiinni. Äiti ottaa mua leuasta kiinni jotta saisi minuun katsekontaktin. "Rakas, sun täytyy levätä. Niinku täytyy Joonaksenki. Mä ymmärrän että sä oot huolissas mut mä lupaan et Joonas toipuu kyllä. Sil on ollu isoja ja pitkiä leikkauksia takana. Sä näät sen huomenna". Nyökytän äidille ja asetun takaisin makaamaan. "Mi- mitä vammoja sillä on" Käännän katseeni lääkäriin. "Joonaksen vammat on vakavia mutta hyvä asia on että Joonas on nuori ja hyväkuntoinen. Joonaksella on murtunut useita kylkiluita, vasenkäsi murtunut kolmesta kohtaa sekä runsaita sisäisiä verenvuotoja myös pienempiä naarmuja sekä ruhjeita Joonaksen kehosta ja kasvoista löytyy useita. Joonaksen aivopaineet on niin korkeat että me pidetään häntä lääkekoomassa sen aikaa, että ne lähtisi laskuun." "Mut kai se selviää" Kysyn kyyneleet silmissäni. "Aika näyttää mitä tapahtuu" Lääkäri toteaa ja lähtee huoneesta.
Timeskip 2 vuotta
Astun sairaalan ovista sisään. Näitä samoja käytäviä on tullu kuljettua siitä asti ku se onnettomuus tapahtu. Astun huoneeseen, jonka numero on 337. "Moi muru" Tervehdin ovelta kuin odottaen, että joku vastaisi. Istun samaiselle siniselle penkille jossa on tullut istuttua useita useita kertoja. "Sori että en oo käyny, oli kirjotukset ni oli pakko lukee että mä saan edes joskus semmose hienon valkosen lätsän itelleni". Naurahdan. En edes tiedä onko ihan hullua jutella täällä päivät pitkin yksikseen. Otan Joonasta kädestä kiinni ja silittelen sitä peukalollani. "Mul on ihan hirvee ikävä sua, sun naurua, hymyä, huulia, silmiä, ihan kaikkea sussa" Kuiskaan kyyneleen tippuessa Joonaksen kädelle. Joonas vaipui koomaan vain kaksi päivää sen jälkeen kun hänet oli vaivutettu lääkekoomaan. Mun maailma romahti sinäpäivänä totaalisesti ja olin pitkään sen jälkeen pohjalla. Meinasin tehdä saman ku Noora, se hyppäs sillalta mutta selvisi onneksi. Nyt se on kai jossain osastolla edelleen. Palasin kouluun noin vuos sitten ja nyt pikku hiljaa elämä alkaa jossain määrin olemaan taas ihan kivaa. Käyn täällä joka päivä, paitsi että nyt oli parin viikon tauko yo-kirjotusten takia. Istuskelen parituntia Joonaksen luona kun nälkä iskee ja lähden käymään kanttiinissa. "Mä lähen muru käymään kanttiinissa hakee jotain sapuskaa, tuun kohta takas" Asetan pusun Joonaksen otsalle ja käännyn lähteäkseni kun tunnen pienen ja erittäin heiveröisen puristuksen kädessäni. Käännyn sekunnissa takaisin Joonasta kohti. "Joonas, kuuleks sä mua". "Purista mun kättä jos sä kuulet mut. kiltti" Otan Joonaksen kädestä paremman otteen jotta tuntisin paremmin mahdollisen puristuksen. "Liikuta muru edes sun pikkusormea jos sä kuulet mut" Yritän epätoivoisesti. Pian tunnen ensin pienen puristuksen kädessäni ja se jälkeen kuinka Joonas liikuttaa pikku sormeaan ihan vähäisen otteessani. Onnen kyyneleet valuvat poskilleni kun näen Joonaksen silmien avautuvan hitaasti. Painan sängyn toisella puolella olevaa punaista nappia jotta lääkäri tulisi paikalle. "Ei oo rakas mitää hätää. Kaikki on hyvin. Mä oon tässä" Pussaan Joonasta kämmenselälle ja silittelen häntä rauhoittavasti kädestä. Mun sinisilmäinen elämänrakkaus on vihdoin ja viimein herännyt....
