Kelmien aikakausi II: 15-vuotiaana

12. Kalkaros

Lue edellinen luku ennen tätä
[sanat: 258] (lyhyempi ku luulin et tästä tulis)

Käännyin Kalkaroksen ohjeiden mukaisesti seuraavasta oikealle, joka osoittautui pieneksi kujaksi. Kävelimme kujan päätyyn asti ennen kuin pysähdyimme. "Olen kuullut sanaa, että osaat olla hiljaa. Saapa nähdä" Kalkaros sanoi. Hän alkoi etsiä jotain repustaan, mikä hänellä oli.

Hän otti esille kaksi veistä ja asetti toisen leukani alle, nostaen päätäni sillä pakottaen minut katsomaan itseään. "Sääli, että kasvatuksesi meni huonosti" hän sanoi. "Sääli, ettet pääse eroon rumuudestasi" näpäytin takaisin. Hän löi minua poskelle niin lujaa, että pääni retkahti ja osuin vahingossa veitsen terään, niin että se leikkasi pienen haavan leukaani, josta putosi pari pisaraa verta.

"Sinuna varoisin sanojani" hän sanoi. Hän otti toisen veitsen ja alkoi tehdä viiltoja käteeni. Tiesin, että ne tulisivat näyttämään itse tuhoisuudelta, mutta en välittänyt. Hymyilin lohduttaakseni itseäni ja pidin silmäni kiinni. Hän oli ottanut käteni, jotta voisi viiltää paremmin.

En laskenut aikaa, joten en tiennyt kauanko oli kulunut. Sitten hän vetäytyi pois. "Riisu paitasi" hän käski. Avasin silmäni ja katsoin lähes punaisia käsiäni. "En" kieltäydyin. "Riisu se" hän käski. "En tasan tarkkaan riisu" sanoin. Hän löi minua vatsaan ja päädyin yskimään verta.

"Palaan sinuun vielä" Kalkaros sanoi sitten, varmaan totesi, etten jäisi henkiin jos hän jatkaisi. Sitten hän häipyi tavaroidensa kanssa.

Valuin polvilleni maahan ja yritin hengittää. Pyrin keskittymään hengitykseen. Ehkä joku jästi löytäisi kuolleen ruumini tai jotain. Sen kuitenkin tiesin, etten pystyisi liikkumaan itse. Vuodin koko ajan lisää verta. Yskin verta. Olin jo hukkua omaan vereeni, kun aloin kuulemaan kaukaisia ääniä, mutta maailmani oli jo pimentynyt.

Ei, se ei kuollu vielä. Tää jatkuu yhä, älkää jättäkö mua