Perillisen kirous

Luku 4 - Illan hämärässä

Toivo, ilo ja helpotus valtasivat minut, kun törmäsimme maatilaan tuntien metsässä harhailun jälkeen. Totta puhuen olin hukannut suuntavaistoni tyystin jo Haroldin mökiltä paettuamme, mutta sillä ei ollut väliä. Meidän piti nyt vain päästä pois Verisudenpiirin ulottuvilta ja sitten voisimme ottaa suunnan Shailoiniin.

Lähestyin kotoisasti valaistua maatilan pihaa Melin kanssa. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa Verisudenpiiri ei yksinkertaisesti voinut olla odottamassa.

"Äkkiä, mennään ovelle ja kerrotaan tilanteestamme. Me saadaan varmasti apua ja ehkä he voivat jotenkin auttaa äitiä ja isää." Toivoin todella, että asukkaat voisivat jotenkin auttaa heitä. Nyt oli kuitenkin tärkeintä, että me saisimme apua. Äidillä ja isällä oli Kaarti. Vaikka taistelu olisi toivoton, he eivät voisi hävitä. Me puolestaan olimme yksin.

Saattaisimme saada uudet vaatteet veristen ja repeytyneiden tilalle ja nukkua talossa yön ennen kuin joutaisimme taas matkaan. Olimme koko päivän paenneet metsässä, ja jalkani olivat aivan turrat. En tiennyt, kestäisinkö edes enää juoksemista.

"Veisivätköhän he meidät Shailoiniin?" Mel mietti.

"Enpä tiedä, mutta ehkä he voivat viedä meidät lähimpään kylään", mietin epävarmana. Jos pääsisimme lännempään, voisimme ehkä nousta Shailoinin junaan.

Hiivin navetan seinustaa pitkin yrittäen kulkea hiljaa karkealla hiekalla. Oli hiljaista. Lämpötila oli laskenut odottamaani paljon kylmemmäksi, mutta minulla ei ollut aikaa miettiä niin pientä seikkaa kuin kylmyyttä. Aurinko oli jo laskenut taivaanrantaan, ja hämärä alkoi laskeutua.

"Miksi me hiivitään, jos aiotaan kuitenkin mennä ovelle?" Mel kuiskasi. Mulkaisin häntä.

"Onko sun ihan pakko kysellä koko ajan?" sihahdin. Mel näytti silminnähden loukkaantuneelta.

"Mä en aio ottaa mitään riskejä. Haluan olla varma, ettei meitä yllätetä", selitin hiljaa huokaisten. Tiesin kyllä, että Mel vain pelkäsi ja oli siksi epävarma, mutta niin olin minäkin. En tarvinnut häntä olkani taakse kyselemään.

Jo ennen kuin ehdimme ovelle, Mel kompastui ladon kulmalla olevaan metallisankoon saaden aikaan ukkosen jyrinään verrattavan äänen. Samalla lähellä kaatui tynnyriä vasten nojannut lauta, joka kolisi ladon seinää vasten ja tynnyrin päältä säntäsi juoksuun musta kissa. Kirosin puoliääneen Meliä, joka perääntyi nopeasti ämpärin luota.

Koira puhkesi kumeaan haukkuun ja säntäsi esiin talon kulman takaa. Sen kaulaan kiinnitetty ketju pysäytti sen.

Alakerran ikkunaan syttyi valo.

Kirosin puoliääneen. Ei mikään järin hyvä ensivaikutelma.

Vilkaisin Melin puoleen. "Mennään vain ovelle."

Oven läheinen ikkuna avautui ja mies kurottautui ulos huutamaan koiralle käskyn olla hiljaa. Hänen äänensä kuitenkin vaimeni ensimmäiseen tavuun, kun hän huomasi meidät. En ehtinyt reagoida ennen kuin mies hävisi ikkunalta ja paukautti seuraavaksi oven auki.

"Millä asialla olette?" hän karjaisi. Nostin käteni, vaikkei isäntä uhannutkaan meitä millään.

"Tarvitsemme apua, pyydän!" ääneni särähti. Isännän ryhti lysähti hieman, kun astelin ikkunoista kajastavaan valoon Melin kanssa. Hän ei tainnut tunnistaa meitä, mutta hän tajusi, että olimme nuoria - ja hän näki veren yllämme.

Pienen hetken hän seisoi paikoillaan hölmistyneenä.

"Roha? Mitä tapahtuu?" toinen mies saapui ovella olleen olan taakse pienen lapsen kanssa. Hänenkin katseensa kiinnittyi meihin.