Perillisen kirous

Luku 11 - Shailoin

Heräsin kovaan töytäisyyn. Avasin silmäni unisena ja kohtasin Melin, joka oli kurottautunut ylleni malttamattoman näköisenä.

"Aika mennä jo. Portit avattiin juuri ja kaupunkiin menee paljon väkeä." Nousin äkkiä istumaan ja pudottauduin alas puusta innosta kihisten.

"Mennään sitten äkkiä!"

Juoksimme aukean poikki ja livahdimme kaupunkiin pyrkivien sekaiseen jonoon. Väkeä oli niin paljon, ettei kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Panin merkille, että useimmilla oli tavalliset kaupunkivaatteet, mutta monilla oli myös kulkijoille tyypillisiä turkis- ja nahka-asusteita. Melin uudet vaatteet sekä minun turkisolkaviittani, palkkionmetsästäjän hieman liian isot olkapanssarit, asevyöni jolla oli kaksi veistä sekä Neilyniltä saamani puhdas viininpunainen paita saivat meidät sopimaan joukkoon paljon paremmin kuin aiemmin pitämämme repeytyneet työvaatteet. Silti sydämeni tykytti jännityksestä, kun lähestyimme portteja, joilla vartijat tarkistivat vaunuja ja tarkkailivat jalan kulkevia.

Soljuimme ripeään tahtiin väen keskellä. Puheensorina humisi jossakin mieleni perukoilla. Olin ikävöinyt väkijoukkoa ympärilläni erämaassa vietettyjen viikkojen ajan. Olin tosin uskonut sen tuovan minulle enemmän rauhaa.

"Kuljetan vain heinää torille. Tarvitseeko siitä pysäyttää?" porteille kärryjensä kanssa saapunut vanha mies kuului kysyvän närkästyneenä.

"Se kuuluu vain työhömme", vastasi rauhallisena yksi vartijoista.

Minä ja Mel vilkaisimme toisiamme kuin varmistaen, olimmeko valmiit. Sitten me riensimme muun väen joukossa pujotellen kaupunkiin, kun vartijat eivät katsoneet, ja jatkoimme ripeää kävelyä, kunnes muuri takanamme jäi talojen peittoon.

Hypähtelin kierroksen ympäri ihaillen korkeita rakennuksia, ihmisiä kaduilla ja hevosia tien varsilla.

"Olemme Shailoinissa", henkäisin hymyillen ja suljin silmäni pieneksi hetkeksi, vain törmätäkseni johonkuhun.

"Varo vähän, tyttö!" ärähti siististi pukeutunut mies, joka kuitenkin jäi vielä vilkaisemaan olkapanssariani uudelleen ennen kuin riensi jatkamaan matkaa.

Ehkei Nublerin panssarin kantaminen ollutkaan järkevää.

"Mitä me nyt tehdään?" Mel kysyi juostuaan minut kiinni katsellen ohi käveleviä ihmisiä miltei haltioissaan. Hän oli aina pitänyt kansasta ympärillään.

Kohautin olkiani. En ollut juurikaan suunnitellut, mitä me Shailoinissa loppujen lopuksi tekisimme.

"Levätään. Hankitaan jotenkin ruokaa, varusteita, ehkä apua ja sitten hankkiudutaan pois Arrilenista", luettelin katsomatta Meliin. Meidät oli käsketty pohjoisella Kailsenmerellä sijaitsevalle Hiillossaarelle Dyreian kautta, koska eksyttäisimme siten seuraajat, ja olin päättänyt pyytää matkalla apua Dyreian kuningattarilta. Me jatkaisimme sitä suunnitelmaa.

"Mistä me saadaan ruokaa ja varusteita?" Mel kysyi.

"Hankitaan enemmän rahaa. Etsitään töitä", pidin katseeni tiukasti edessä. Suunnitelmani oli niin epävarma, etten halunnut sanoa Melille mitään sen tarkempaa.

Huomasin erään vanhuksen, joka yritti epätoivoisesti nostaa painavia juureslaatikoita torin kojun pöydälle. Käännyin kojun suuntaan. Gililtä olin oppinut sen verran, että auttamalla saattaisi aina saada rahaa – etenkin vanhuksilta.

"Päivää. Tarvitsetko apua?" kysyin vanhalta mieheltä. Tämä katsahti minuun helpottuneena.

"Oletpa ystävällinen", hän totesi rahisevalla äänellä. Mel katsoi minua hämmentyneenä sivusta, kun kiersin kojun puolelle nostelemaan laatikoita. Tunsin tyytyväisyyttä, kun huomasin kipeistä lihaksistanikin huolimatta jaksavani nostella painavat laatikot pöydälle tuosta noin vain. Saatuani työn tehtyä käännyin vanhuksen puoleen pakottaen itseni hymyilemään mahdollisimman iloisesti.