Perillisen kirous

Luku 16 - Varjot

Istuin himmeän leiritulen äärellä järsimässä Njalan metsästämän jäniksen takapääksi olettamaani osaa. Mel oli käpertyneenä kainalooni ja varmaankin nukkui. Gil oli painunut omiin oloihinsa kaatuneelle puulle etäämmäs meistä ja Njala tarkasteli karttaa samalla, kun ruokki tamakoaan. Sen nimeksi hän oli kertonut Vhid, kuin usva.

Kun jänis ei oikeastaan täyttänyt vatsaani, väsymys oli ehkä ainoa asia, jolle saatoin tehdä jotakin. Hivuttauduin varovasti kauemmas Melistä ja nostin hänet syliini mitenkuten. Ihme, ettei hän herännyt.

Ilmoitin meneväni nukkumaan ja kannoin Melin vaunuihin, jossa oli pohjalla taljoja pehmustamassa kovaa lautapintaa. Kammettuani Melin sylistäni vilkaisin vielä Gilin suuntaan. Tämä oli kääntänyt selkänsä vaunuille varmaankin vain välttääkseen katsettani. Hän ei uskaltanut kohdata minua enää.

Pyöräytin silmiäni itsekseni. Mikä pelkuri...

Kiipesin huokaisten Melin viereen. Otin tikarin tupesta asettaakseni sen pääni viereen yöksi, ja suljin silmäni. Vaivuin nopeasti uneen.

Heräsin hämärässä. Leirinuotio oli sammunut, ja aurinko alkoi jo vaalentaa taivasta. Olimme niin pitkällä keväässä, ettei pimeää kestänyt kovin kauaa. Njala kuului mutisevan unissaan kärryjen penkin suunnalla. Gil nukkui vaunujen toisessa laidassa kääriytyneenä viittaansa. Hänen otsaansa oli painunut pieni ryppy.

Huokaisin syvään. Tuntui tukahduttavalta olla kaikkien keskellä, kun kaikenlaista oli meneillään. Vilkaisin Giliä ja tuntui, kuin en voisi hengittää. Tarvitsin raitista ilmaa, kun ulkona nukkuminen ei sitä tarpeeksi tarjonnut.

Kömmin pois vaunuista takakautta varoen rapisuttamasta hiekkaa aukiolla, jolle olimme leiriytyneet. Nuotiosta oli jäljellä enää hehkuva hiillos, joka valaisi aavistuksen. Metsä oli hiljainen ja pimeä lukuun ottamatta eräällä oksalla istuvaa pöllöä, joka huhuili tyhjyyteen ja Vhidiä, joka katseli minua kiinnostuneena ja puhahti. Oli täysin tyyntä.

Astelin hiilloksen luo ja kutsuin muutaman kipinän kämmenelleni. Lausuin tutun loitsun, ja kipinät leimahtivat epäliekiksi. Himmensin valoa hieman, jottei se olisi valaissut liikaa ja astelin syvemmälle metsään.

En aikonut mennä kauas, mutta tarvitsin hetken aikaa itseni kanssa. Tarvitsin aikaa selvitellä päätäni kaikesta siitä, mitä parin edellisen päivän aikana oli tapahtunut.

Olin tavannut taas Gilin, joka oli huumannut meidät ja antanut Verisudenpiirille, minkä jälkeen hän oli pelastanut meidät. Olin nähnyt olennon, jonka pitäisi elää vain Helvetinerämaalla, ja joka oli tappanut ja syönyt minun kansaani. Olin saanut tietää, että kannoin mukanani maagista tikaria – ja että Dyreiassa todella oli hopeista ruohoa. Koko maailmani oli muuttunut. Ja nyt kun olin jättänyt Arrilenin taakseni, en voinut olla miettimättä, mitä jätin jälkeeni, ja mikä minua odotti. Minut oli käytännössä karkotettu omasta valtakunnastani.

Istuin kivelle halaamaan polviani toisella kädellä ja pidin toisella epäliekkiä hengissä. Hiljaiset, keveät askeleet kulkivat taakseni empien.

"Tarkoititko sitä, mitä sanoit asunnollasi?" kysyin hiljaa. Gil seisahtui. En halunnut kääntyä ja nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat painuneet niin syvälle mieleeni. Tiesin niiden olevan murtuneet.

Hän oli pitkään hiljaa. Liiankin pitkään, kunnes hän lopulta vastasi: "En tiedä." Se riipaisi sydäntäni.

"Sun täytyy vastata. Ajatteletko oikeasti niin? Tappaisitko mut, jos saisit siitä rahaa?" Halusin saada Gililtä suoran vastauksen. En voinut antaa hänen vältellä totuutta.

"En!" Gil töksäytti hätäisellä äänellä. Kuuntelin hänen askeleitaan, kunnes hän pääsi vierelleni kivenlohkareelle. Käännyin katsomaan hänen valossa hohtavia kasvojaan.