Perillisen kirous

Luku 6 - Prinsessa ja varas

Nukuimme valtavankokoisen ikivanhan tuhkatammen suojissa lämpimissä, oikeasti ulkoilmaan tarkoitetuissa vaatteissamme, viltteihin kääriytyneinä ja vatsat täynnä raakana syötyjä juureksia. Olisi melkeinpä voinut sanoa, että minulla oli hyvä olo. Kaipuu kotiin ja aitoon mukavuuteen pyyhkivät kuitenkin luuloni tästä turvaa ja hyvää oloa esittävästä tunteesta.

Toinen päivä oli mennyt ensimmäistä paremmin saatuamme varusteet, ja pahin epätoivontunteeni oli jo päässyt haihtumaan päättäväisyyden tieltä.

Emme olleet nähneet merkkiäkään Verisudenpiiristä, mutta se vain huolestutti minua, koska en voinut tietää, missä he olivat. Enää Shaq ei voinut jäljittää minua verellä, koska kuivaa verta ei voinut käyttää loitsuun. Ei se silti tarkoittanut, etteikö meitä voitaisi jäljittää ilman magiaa.

Kuluneina kahtena päivänä olimme mutkitelleet hurjasti, mutta olimme silti edenneet niinkin kauas, ettei korkeilta vaaroiltakaan voinut nähdä merkkiäkään Nebuilista. Vain loputtomat pellot erottuivat toisinaan puuston välistä.

Makasin selälläni sammaleisella maalla saamatta unta. Mel nukkui vieressäni sikeästi. Huokaisin, käännyin kyljelleni, vedin viltin tiukemmin ympärilleni ja suljin silmäni. Jokaista kehoni kolkkaa särki, ja saamiani vammoja kirveli.

Olin tajunnut jotakin näiden kahden päivän aikana, joina olimme kulkeneet enemmän kuin olisimme ikinä jaksaneet.

Olimme eläneet kuplassa.

Olin nähnyt oikean maailman kasvaessani Gilin kanssa. En minä silti ollut nähnyt kuin vain pinnan heidän kurjasta elämästään – ja olin kavahtanut sitäkin.

Meille oli aina ollut ruokaa saatavilla ja lämmin vuode odottamassa – ja vuode ylipäätään. Eilisestä saakka kokemamme ja tekemämme asiat olivat lähestulkoon arkipäivää muulle väelle lukuunottamatta Verisusia, joessa uimista ja melkein ammutuksi tulemista. Nälkä, väsymys ja kylmyys olivat täysin tavallista matkalaisille ja köyhille. Meidän oli totuttava siihen, sillä sitä tulisimme kokemaan kauan. Kyllähän muutkin selvisivät samasta, joten miksi me emme selviäisi? Nytkin kaikki tuntui olevan melko hyvällä mallilla.

Jotenkin olin todella nukahtanut, sillä näin unta. Se oli eräs muistoni, jonka mieleni kai päätti tuoda eloon juuri sellaisena kuin muistinkin.

Makoilin linnan pihamaalla. Muurit kohosivat korkeina ympärilläni. Vaikka ne vaimensivatkin suurimman osan kaupungin äänistä, saatoin silti kuulla hevosten hirnahduksia ja kiivaita huutoja, kun Nebuilin suurtorin myyjät yrittivät saada ohikulkevia ihmisiä ostamaan heidän tuotteitaan – ja ajaa taskuvarkaita tiehensä. Vartijat korkealla muurin päällä varmistivat linnan turvallisuutta haukotellen ja nojaillen muuriin. Tuuli havisutti pihassa olevien puiden lehtiä. Jostain todella kaukaa, ehkä jopa Velhonloikalta saakka kuului kallosuden surumielistä ulvontaa, joka kuulosti melkeinpä laululta kulkiessaan tuulen hempeän huminan matkassa. Muurilla olevat vartijat marssivat edestakaisin saadakseen veren kiertämään suonissaan pitkän vartiovuoron turruttamina.

Katselin taivaalla kaareilevaa kotkaa, joka laskeutui linnan ikkunalaudalle. Minun ikkunalleni. Naurahdin makeasti. Kotkan sanottiin tuovan hyvää onnea Arrilenissa ja Dyreiassa puolestaan huonoa. Suljin silmäni ja kuuntelin taas tuulen huminaa, jossa kuului vieläkin kallosusien oman laulun säe.

Tuulen ja kaupungin melskeen yli kuului hilpeä kuiskaus: "An. Tule. Meillä on jo kiire, tai aurinko laskee ennen kuin me päästään edes ulos."

Nousin ja hipsin muurin seinämässä köynnöskasvien taakse kätkeytyvälle kapealle halkeamalle. Gil kurkkasi halkeamasta siniruskeat silmät kiiluen. Virnistin ystävälleni ja ahtauduin muurin rakoon. Gil odotti kärsivällisenä, että sain itseni väännettyä linnan sisemmän muurin läpi tallipihan kivetykselle. Sitten hän lähti juoksemaan hekottaen minun kompastellessani perään mekossani.