Perillisen kirous

Luku 8 - Kulkijan alku

Olimme jatkaneet matkaa heti Velhonloikalta, vaikka molempia väsytti. Oikeastaan meitä suorastaan oksetti. Olin silti päättänyt, että oli jatkettava. Jos vain jaksaisimme kävellä, pääsisimme enää parissa viikossa Arrilenin suureen rajakaupunkiin, Shailoiniin. Voisimme piiloutua väen sekaan ja levätä ennen Dyreian puolelle lähtemistä. Ehkä saisimme jopa apua sieltä. Jokainen päivä oli merkittävä nyt, emmekä vain voineet pysähtyä.

Muistin tikarini vasta, kun ohitimme valtavien hevosmaisten tamakohirvien lauman. Kun pohjanhirvet nostivat päitään hämmästellen ohitseen kulkevia outoja matkalaisia, mielessäni käväisi ajatus sellaisen nappaamisesta, vaikka idea itsessään oli järjetön. Se sai kuitenkin viimein repäistyä minut todellisuuteen ja tajuamaan, mitä olin oikein unohtanut pakenemisen hässäkässä.

Olin jättänyt tikarin Shaqille. Nyt se oli hänen hallussaan, ja meillä ei ollut asetta. Olin vieläpä rikkonut antamani lupauksen. Vanhempamme olivat halunneet minun pitävän mustasta tikaristani huolta, ja olin niin sujuvasti hylännyt sen.

Maantielle päästyämme aloin todella kaipaamaan sitä. Tunsin oloni turvattomaksi. En ollut ikinä kuvitellut tuntevani niin ilman teräasetta. Hiekkatiellä ohitsemme kulki vähän väliä matkaajien hevosvaunuja ja pelloiltaan tulevia tai sinne meneviä maanviljelijöitä. Jos joku uhkaisi meitä, emme voisi puolustautua. Kaiken jälkeen en voinut antaa Verisudenpiirin taas napata meitä.

Nyt meillä ei ollut enää mitään jäljellä. Ei karttaa, ei tikaria eikä rahoja. Repussa ei ollut enää ruokaakaan. Mutta mehän jatkaisimme Dyreiaan.

"Miksi me ikinä lähdettiin?" mietin raahustaessamme pitkin avoimen niityn ympäröimää paahteista tietä, joka oli lannistanut minut. Matkaajia ei ollut näkynyt koko päivänä. Ei kukaan hullu kulkisikaan tällaisen suojattoman alueen poikki näin kuumana päivänä. Jos emme kuolisi petojen syöminä, verisusien tappamina, nälkään tai janoon, kuolisimme tähän hornantulen tavoin paahtavaan helteeseen.

"Oli pakko." Suru ei enää edes erottunut Melin uupuneesta äänestä. Hän oli alkanut hiipua. En olisi ikinä uskonut, että ikävöisin hänen valitustaan.

"Ei... Olisimme me voineet luovuttaa", kuiskasin kylmällä äänellä.

"Äiti ja isi tulevat kuitenkin etsimään meitä jossain vaiheessa. Sitten kaikki palaa entiselleen", Mel yritti piristää toiveikkaana. Se ei auttanut.

Nebuil oli kaatunut ja vanhempamme olivat hävinneet. Eivät he olleet tulossa auttamaan meitä.

En kuitenkaan aikonut kertoa sitä vielä Melille. Vaikka vanhempamme eivät pääsisi auttamaan meitä, ei se tarkoittanut sitä, että olisimme yksin. Kaarti oli yhä olemassa. Oli yhä ihmisiä, jotka uskalsivat vastustaa Verisudenpiiriä – täytyi olla. Minun oli uskottava siihen, että kaikki palautuisi ennalleen ja vanhempamme vapautettaisiin lopulta. Heidäthän oli varmasti vangittu.

"Joo. Niin", huokaisin laskien katseeni jalkoihini. Liian isot saappaat hölskyivät särkevissä jaloissani. Ne olin ostanut äidin antamalla korulla. Ja nyt koru oli poissa, kuten muisto äidistäkin.

* * *

Istuimme kalliolla hämärtyvässä illassa viltti kiedottuna ympärillemme. Olimme arvioineet pääsevämme kukkulan toiselle puolelle ennen pimeää, mutta nyt sitä oli enää turhaa yrittää. Edessä oli tiheää metsää, emmekä halunneet lähteä kokeilemaan onneamme laskeutumalla alas jyrkkää kalliota silkan epäliekin hohteessa.

Mel nojautui olkaani katsellen kaukana näkyvän kylän valoja. Menisimme varmaankin sen ohitse salaa turvallisuuden nimissä, mutta tuntui hyvältä nähdä oikeaa asutusta, vaikka kylä näyttikin suorastaan autiolta Nebuiliin verrattuna.