Perillisen kirous

Luku 14 - Hiljaisuus

Odotimme tunteja. En edes tiedä, mitä me oikein odotimme. Kuolemaa, vaiko pelastusta? Mel huusi välillä apua turhaan ja nyyhkytti itkun lomassa, mutta emme puhuneet toisillemme. Mistä me muka olisimme puhuneet? Olimme täällä minun takiani, olimme hävinneet. Tämä oli nyt lopussa, koska minä olin luottanut.

Silmänräpäyskin tuntui ikuisuudelta. Oli tullut hämärää, enkä enää erottanut kunnolla kuin vain esineiden siluetteja. Katonrajassa ikkunoita peittävät punotut verkot päästivät läpi vain himmeää katulamppujen valoa.

Huomasin silmäkulmassani välkähdyksen, kun ikkunan läpi kajastava valo himmentyi entisestään. Pian valo taas kirkastui. En ensin piitannut, mutta kun se tapahtui uudelleen, tällä kertaa viereisen ikkunan kohdalla, herätti se huomioni. Käännyin katsomaan pimenneen ikkunan suuntaan. Yhtäkkiä sen edessä ollut verkko pamahti irti ja tömähti lattialle hieman liian kovan kolinan saattelemana. Katsoin rikki mennyttä verkkoa silmät suurina peläten, että joku kolinan kuullut tulisi huoneeseen. Kuitenkin, ennen kuin tajusinkaan, ikkunan alapuolella seisoi ihmisen siluetti.

En pystynyt sanomaan mitään. Katsoin vain kyyneleet silmissä Gilbertiä, joka asteli nopein ja täysin vakain, äänettömin askelin luoksemme.

"Älkää puhuko. Tulin auttamaan", hän henkäisi hengityksensä tahtiin niin, että päästi hädin tuskin ääntäkään.

Pienen hetken tapitimme toisiamme silmiin kuin ensi kertaa ikuisuuteen. Toivoin, että tulet, sanoin mielessäni ennen kuin ehdin miettiäkään asiaa. Gil oli pettänyt meidät, hän oli pettänyt minut, mutta ainahan hän oli tullut pelastamaan minut. En kuitenkaan voisi luottaa häneen. En voisi kääntää hänelle selkääni, tai hän puukottaisi sitä taas.

Köydet ranteideni ympärillä löystyivät ja sain pujotettua käteni vapaiksi. Nousin katsomaan Giliä, joka ahersi jo Melin köysien parissa. Pystyin erottamaan pimeässä, kuinka hänen katseensa käväisi minussa, mutta kääntyi nopeasti pois.

Heti vapauduttuaan Mel syöksyi luokseni kiertäen Gilin mahdollisimman kaukaa. Tartuin siskoni olkapäihin ja vedin hänet suojelevasti viereeni luoden Giliin ilmeettömän silmäyksen, kuin emme olisi edes tunteneet. Katsahdin ensin ikkunalle ja sitten ovelle kuunnellen tarkoin, oliko joku tulossa. Oli hiljaista. Koko kaupunki tuntui vaienneen.

"Miksi... Miksi sä tulit?" kuiskasin katsoen Giliä tiukasti suoraan silmiin. Hän pakotti itsensä kohtaamaan katseeni. Hänen onnistui peittää tunteet katseestaan, mutta silti näin, että hän oli pahoillaan. Miltei uskoin sen.

"Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt teidän on päästävä pois täältä", Gil vastasi hiljaa vältellen keskustelua, jonka joutuisi kohtaamaan. Hän saisi selittää, miksi oli tehnyt kaiken sen, mitä oli.

"Miksi me luotettaisiin suhun?" Mel sihahti.

"Mä autoin jo ja autan teitä", Gil vastasi rauhallisena. "Eikä teillä kai ole muutakaan vaihtoehtoa."

Mel nieli terävän vastauksen ja nyökkäsi. Räpyttelin silmiäni. Nyt tuo ihminen alkoi vaikuttaa enemmän tuntemaltani Gililtä, siltä uhkarohkealta typerykseltä, jonka kanssa olin kasvanut yhteen kuin kieroutuneet puut.

"Mennään tuosta samasta ikkunasta, josta mä tulin", Gil selitti, "Jätin kulman taakse kärryihin tavaramme talteen. Haetaan ne niin voimme lähteä ulos tästä kaupungista." Hennoin askelin hiivin melko korkealla olevan ikkunan alle tarkastellen sitä katseellani. En uskaltaisi siirtää mitään ikkunan alle metelin pelossa.

"Nostetaan Mel ensin", kuiskasin, Gil nyökkäsi. Emme tuhlanneet aikaa, vaan nostimme Melin jaloistaan, jotta hän pystyisi ryömimään ikkunan läpi. "Odota ulkopuolella, mutta piiloudu, jos joku tulee", kuiskasin hänen peräänsä.