Perillisen kirous

Luku 5 - Kaatunut kaupunki

Aamun valjettua olimme törmänneet maanviljelijöiden kylään Veripuron varressa ja olin päättänyt ottaa riskin ja käydä ostamassa tarvikkeita kylmän ja nälässä vietetyn yön jälkeen. Emmehän me voisi jatkaa näin.

"Jää sä odottamaan tänne. Piiloudu, jos kuka tahansa muu kuin mä tulee", käskin Meliä jättäessäni hänet suuren aarniopuun juureen. "Mä käyn nopeasti ostamassa meille kaiken tarvittavan ja tulen sitten luoksesi pikimmiten, okei?"

"Okei", hän vastasi hermostuneena. Sitten lähdin kohti kylää päälläni laukkuun taiteltu kangas, jonka olin kiinnittänyt viitaksi kätkeäkseni veren ja ruhjeet. Meillä ei ollut enää rahaa, mutta meiltä löytyi vielä muutama hyvin arvokas koru.

Tiesin, kuinka suuren riskin otin, mutta emme olisi pärjänneet ilman kunnollisia varusteita emmekä voisi liikkua ympäriinsä repeytyneissä, verisissä ja joen jäljiltä yhä märissä samettisissa vaatteissa.

Astuin kylän ainoaan pieneen kauppaan ja huomasin säpsähtäväni kellon kilahdusta. Vaikka näytin kuolemanväsyneeltä, olin ihan siistissä kunnossa päätettyäni letittää hiukseni uudelleen ja huuhdeltuani kasvoni vielä kertaalleen Veripurossa.

"Päivää, päivää", tervehdin pakottaen itseni kuulostamaan iloiselta. Vanha mies, joka siisti parhaillaan satulaa penkin päällä, nosti kätensä tervehdykseksi, mutta oli liian kiireinen sanoakseen mitään. Seisoin hetken verran aloillani käyden kaupan läpi katseellani. Minun ja myyjän lisäksi muita ei ollut. Tiskissä oli ruokaa, ei tosin kovin pitkään säilyvää sellaista, mutta sekin silti kelpasi. Joitakin vaatteita ja kankaitakin löytyi maataloustarvikkeiden ja hevosen varusteiden lisäksi.

Mies puuhasteli vielä hetken työnsä ääressä ennen kuin nosti katseensa minuun.

"Etkös sää ole vähän nuori matkaamaan itseksesi? Et sää ainakaan täältä päin taida olla", hän hämmästeli.

"Noh joo, olenhan mä vähän", myönsin samalla, kun aloin keräämään ostoksia kokoon. "Myytkö sä reppuja tai laukkuja?" kysäisin ohimennen, koska pieni laukkumme ei riittänyt tarvitsemiemme tavaroiden kantamiseen.

"En mää, sori. Mutta kangassäkkejä kyllä löytyy, ja köyttä, joista voi kyhätä menevän repun, oon kokeillut", mies puheli.

"Kiitos", sanoin samalla, kun otin seinällä olevilta orsilta yhden paksusta kankaasta kudotun kiristyslangalla varustellun säkin, josta tosiaan saisi varmasti hyvän repun. Mies kehotti heittämään ostokset suoraan säkkiin, jotta minun ei tarvitsisi lapata niitä syliini. Tiesin, että näin puhelias kertoisi hetkessä Shaqille kaiken, jos tämä vain tulisi kysymään. Me kuitenkin tarvitsimme näitä varusteita liikkuaksemme nopeammin ja selvitäksemme elossa viileistä kevätöistä, enkä voisi enää perääntyä.

Valikoin vaaterekiltä arviolta oikean kokoiset vaatteet minulle ja Melille. Ne eivät olleet hienoja, ja housut olivat silkkaa tupasvillaa. Sentään tunikat oli tehty pehmeästä ja laadukkaasta mitsavuohenvillasta, joka oli melko arvokasta.

Omista tossuistani oli jo repeytynyt pohja puoliksi irti, eivätkä Melinkään kengät olleet kestäneet käyttöä, joten lähdin etsimään uusia kenkiä. Kylä sijoittui eniten käytetylle reitille matkatessa Nebuilin ja Dyreian välillä, joten ei ollut ihmekään, että kauppa oli täynnä kaikenlaisia tarvikkeita.

"Miksi sää oletkaan täällä? Yksiksesi, hankkimassa kahdelle tarvikkeita?"

Säpsähdin kysymystä enkä vastannut, eikä myyjä jäänytkään odottamaan.

"Kurjaa, mitä Nebuilissa tapahtuu", hän kuului sanovan. Vilkaisin häntä nopeasti, mutta tajusin sitten rauhoittua.

"Jaa", ynähdin epävarmana siitä, mitä uskaltaisin sanoa.

"Tiedäthän, kun Verisudenpiiri hyökkäsi sinne. Ovat vallanneet linnan, ei vielä tiedetä, miten kuninkaallisille kävi."

Sydämeni jätti lyönnin välistä. Vallanneet? Mitä äidille ja isälle oli tapahtunut?

"Vaikea sanoa vielä, miten se vaikuttaa meihin muihin Arrilenilaisiin, mutta sanonpahan vain, mää en pidä tästä."

"Siksi me oikeastaan lähdettiin kotoa, asutaan Nebuilin ulkopuolella maaseudulla", uskaltauduin sanomaan. Hiljaisuus olisi vain epäilyttävämpää. "Me liikutaan pienellä porukalla ja lähdettiin liian vähäisillä varusteilla kohti Karehelia. Multa ja toiselta hajosi kengätkin." Se tuntui turvallisimmalta valheelta ja johdatteli myyjän tarpeeksi kauas totuudesta. Minun oli kuitenkin suljettava suuni ennen kuin alkaisin väritellä tarinaa enempää, koska en ollut oikeasti järin hyvä valehtelija.

"Mjaah", mies myhähti.

Valitsin itselleni saappaat ja Melille nahasta ommellut kengät, joiden oikeasta koosta en ollut varma. Saappaatkaan eivät olleet aivan sopivat minulle, mutta parempaa en löytänyt.

"Kiitos, hyvästä valikoimasta", sanoin kömpelösti ojentaessani säkin tiskin virkaa suorittavalle pöydälle miehen eteen. Hän kävi ostokseni läpi ja lausui hinnan. Kymmenen kwatia. Se oli ymmärtääkseni aika paljon tavalliselle ihmiselle.

"Olikos sulla rahojakin?" myyjä kysäisi aavistuksen huvittuneen oloisena hetken siinä seisottuani. Nyökkäsin nopeasti ja kiirehdin irrottamaan letistäni kultaisen korun, jossa oli sininen jalokivi. Pysähdyin katsomaan sitä. Äiti oli antanut sen minulle kymmenentenä syntymäpäivänäni. Sillä oli tunnearvoa, mutta sen rahallinen arvo oli paljon korkeampi. Minun oli nyt luovuttava siitä. Melillä oli vielä kaksi rannekorua, joilla oli arvoa, mutta en ollut raskinut käskeä häntä antamaan niistä kumpaakaan minulle.

"Ohhoh", myyjä hämmästeli ojentaessani korun hänelle. "Onko varastettu vai väärennös?" hän vitsaili vain osittain.

"Lahja eräältä rakkaalta. Ei sun tietenkään ole pakko ottaa sitä vastaan maksuna, mutta rahaa mulla ei ole." Olin nähnyt ennenkin tämän tekniikan vaikuttaa myyjän mieleen, tosin varastetulla korulla. Ei sinun ole pakko tätä ottaa, mutta minulla ei ole rahaakaan annettavaksi, muistin Gilin sanoneen.

Mies pohti hetken ja ojensi sitten korua takaisin. "En mää voi tätä ottaa. Muuten kyllä, mutta en voi antaa tarpeeksi vaihtorahoja."

Kohautin olkiani, vaikka ajatus satuttikin minua. En olisi halunnut menettää koruani. Ei se oikeasti ollut minulle niin arvokas, mutta sen myyminen kertoi, että kaikki oli muuttunut. Shaq oli voittanut äidin ja isän. Meidän oli nyt paettava. Meidän oli pakko hyväksyä tapahtumat ja lähteä Kailesydiin.

"Anna niin paljon kuin voit ja pidä loput", ehdotin, eikä myyjä luonnollisesti väittänyt vastaan. Hän kääntyi kassalle kaivamaan vaihtorahoja ja laittoi korun sinne.

Räpyttelin silmiäni hurjasti pidättäen itkua. Kaikki oli särkynyt.

Lopulta hyvästelin miehen, sidoin säkin miehen ohjeiden mukaan olkarepuksi ja heitin sen selkääni astuen ulos kaupasta. En välittänyt, vaikka päiväänsä aloittavat asukkaat näkivät minut. Harpoin vain takaisin metsään, kohti vanhaa aarniopuuta, jonka luokse Melin olin jättänyt.

Romahdin polvilleni metsämaalle ja purskahdin itkuun pääsemättä eroon kauhusta ja surusta.

Shaq ja verisudet olivat kannoillamme, koska hän oli voittanut taistelun. Nebuil oli menetetty. Koko Arrilen oli menetetty. Me olimme hävinneet.

"An?" Melin pelokas ääni kuului läheltä. Nostin katseeni pikkusiskooni, joka tuli varovasti erään puun takaa luokseni. "Tapahtuiko jotain?"

Katsoessani Meliä, jonka silmistä paistoi huoli, ja hänen vaatteensa olivat likaiset, repeytyneet ja veren tahrimat ja punertavan sävyiset vaaleat hiukset takussa, tunsin uutta varmuutta ja voimaa.

Ei. Me emme olleet vielä hävinneet, enkä aikonutkaan hävitä. En niin kauan kuin Mel ja koko maailma olisivat vaarassa. Me jatkaisimme, loppuun saakka. Minut oli opetettu selviytymään ja kasvatettu vahvaksi.

Vedin syvään henkeä ja nostin katseeni Meliin. En aikonut valehdella, en nyt.

"Äiti ja isä hävisivät Nebuilissa", sanojen sanominen sattui. Mel vetäisi terävästi henkeä. "Mä tiedän", sanoin, "tämä on pelottavaa, mutta nyt meidän pitää vain päästä pois Arrilenista. Lupaan, että kaikki järjestyy." Vedin hänet halaukseen ja painoin poskeni hänen päätään vasten.

"Lupaatko todella?" hän kysyi hiljaa.

"Tietysti lupaan", vastasin.