Perillisen kirous

Luku 13 - Emme ole enää lapsia

Pitkän tauon jälkeen sarja jatkuu taas tavoitteellisesti viikottaisilla luvuilla!! Tiedoksi ennen 11.11.2024 sarjaa lukeneille, että kaikki edelliset luvut on uudistettu ja joitakin asioita on muuttunut ja uusia kohtauksia tullut. Esim. Nyt avaimenkantaja on Kulkija. Kannattaa käydä selaamassa, koska väliin on tullut paljon juonta syventäviä kohtauksia

🌺🌺🌺

Olin taas siinä. Istuin lattialla kädet sidottuna tolppaan pääni ylle. Ihmettelin, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Pelko alkoi tasaantua. Kuiva veri oli yhä kämmenessäni, mutta joku oli sentään siivonnut oksennuksen. Mel virui takanani. Hän oli vasta hiljentynyt huudettuaan ja riuhdottuaan ikuisuuden.

Riiputin päätäni tuntien itseni yhä heikoksi. Toivottomuus ei ainakaan nostattanut oloani.

Mitä Gil oikein laittoi siihen teehen? Se hiidenkersa uskalsi leikkiä ystävää aikomuksenaan koko ajan vain luovuttaa meidät Verisudenpiirille! Odottakoon vain, että näen hänet taas ja toivokoon, ettei henki lähde. Minulta ei heru enää armoa. Ei sitten tippaakaan, Ajattelin raivoissani. Olimme mennyttä. Ei tästä ollut enää pelastusta, ja Gil oli aiheuttanut sen.

Mieleeni nousi kuitenkin yksi muisto, josta en halunnut luopua, ja joka sai vihani laantumaan.

Keinuin jaloillani malttamattomana vilkuillen isääni vähän väliä. Käteni lepäsivät selkäni takana ja pidin huolen siitä, että näytin sopivan edustavalta hienossa jäänsinisessä mekossa.

Isi tervehti juhlavieraita koristevaltaistuimeltaan, äiti istui toisella puolella omalla istuimellaan. Hän oli kaunis. Vaaleanruskeat, aavistuksen oranssihtavat hiukset oli laitettu kauniille nutturalle, johon kaksi hänen poskiaan koristavaa suortuvaa yhdistyivät kaarrettuaan korvien ohitse. Hänellä oli yllään pitkähihainen sininen mekko, joka sopi hänen silmiinsä. Räätäli oli vaatinut saada tehdä minullekin samanvärisen pitkähihaisen mekon pakkasjuhlaa varten, koska näyttäisi niin kauniilta, jos äitinsä silmät omaava prinsessa pitäisi yllään samankaltaista mekkoa kuin kuningatar. Mel olisi myös halunnut äidin mekon, jonka kaulusta ympäröi kuuraa muistuttava pitsireunus, mutta hänelle oli mieluummin haluttu tehdä isän puvun värejä muistuttava tummanvihreä mekko. Meillä kaikilla oli Arrilenin siipivaakunalla varustellut turkisolkaviitat, kuten tapaan kuului.

Se oli silkkaa näytöstä, koko juhla. Emme me olleet siellä rakkaudesta kansaamme tervehtimässä heitä viidennen päivän juhlissa. Olimme ilmoittamassa valtaamme ja näyttämässä, kuinka yhtenäisiä olimme. Pah, mitä valheita.

"Saanko jo mennä?" kuiskasin tympääntyneenä heti, kun luonamme ei ollut juhlavieraita. Isi oli jäänyt katselemaan, kuinka Mel hyppeli ympäriinsä musiikin tahdissa heilutellen pitkiä helmojaan näyttävästi. Hänen ympärilleen kerääntyneet juhlavieraat taputtivat ihastuksissaan.

Muut vieraat, joita suuri juhlasali oli täynnä, tanssivat keskenään, söivät Arrilenin hienoimpia herkkuja ja keskustelivat keskenään. Tiesin, että he olivat täällä saadakseen sanoa olleensa Nebuilin linnassa, samassa huoneessa kuninkaan kanssa.

Isi kääntyi puoleeni huokaisten, kuin olisin erityisesti vaivannut häntä kyselylläni. "Voisitko edes yrittää vaikuttaa siltä, että olet mukana tässä? Tämä on tärkeää kruunulle, ja kansalle."

Yritin olla mulkaisematta häntä ihan niin ilkeästi. "Ette te mua tarvitse. Tämä ei merkitse mitään heti, kun juhlat ovat ohitse", tuhahdin. "Antaisit mun mennä, niin sun ei tarvitse kuunnella mua."

"Anastasia, nyt hiljaa!" isäni sihahti. Äiti tarttui hänen käteensä rauhassa ja katsoi häntä lempeästi. Isi katsahti häneen, ja luja katse pehmeni aavistuksen rakkaudesta, jota hän kuvitteli tuntevansa. Ei hän varmaan ollut rakastanut ketään enää kruunun saatuaan.