Empty

Osa 8

Ensimmäinen asia, jonka saan kuulla vanhemmiltani, on valitus rikki menneestä puhelimestani. "Pitäisikö nyt sitten lähteä jonnekin puhelinkaupoille, häh?", "Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit?" ja niin edelleen.

Ihan niin kuin minua kiinnostaisi joku puhelimen romu juuri nyt. Voisin tehdä rikosilmoituksen, mutta hävettää niin paljon. Ja miten sellainen edes tehdään?

Nyt kaikki lämpimät tunteet Aaronia kohtaan ovat vihdoinkin kadonneet ja tunnen vain... tyhjyyttä. Voiko tyhjyyden tuntea? No kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin vain kuori minusta. Elämäni on niin epäreilua. Olen aina yrittänyt olla rypemättä itsesäälissä, mutta kai minulla siihen viimeistään nyt on oikeus. Eri asia onko se kauhean terveellistä.

Kun vanhempani lähtevät huoneestani ovi paukkuen, kaivaudun peiton alle. Haluaisin itkeä, mutta en pysty. Tältäkö tuntuu olla masentunut?

Yritän nukahtaa, mutta en saa sitäkään tehtyä. Makaan vain peittojeni alla, kunnes vihdoin puolenyön aikaan vaivun levottomaan uneen.

***

Nukun aamulla pommiin ja äiti tulee valittamaan minulle. Sanon hänelle, että minulla on huono olo enkä voi sen takia mennä kouluun. Äidin ilme pehmenee hieman. En ole usein koulusta pois, joten silloin kun harvoin olen, saan siihen luvan helposti.

Äiti sanoo ilmoittavansa opettajille ja pyytävänsä isää tuomaan kaupasta jotain hyvää, jota jaksan syödä. Arvostan äidin tekoja, mutta hän vain on niin tuulella käyvä. Eilinen puhelinasiakin saattaa olla jo unohdettu. Tai ainakaan kukaan ei huuda siitä.

Kun äiti lähtee takaisin alakertaan, menen takaisin peiton alle ja yritän vielä nukkua. Eiliset tapahtumat kuitenkin hyökyvät päälleni ja vievät väsymyksen pois. Tai siis ainakin fyysisen väsymyksen.

Mitä ihmettä minä teen koko loppu päivän? Mitä minä teen koko loppuelämäni? 

Kaikki on pilalla. Enhän minä enää voi näyttää naamaani koulussa tai oikeastaan yhtään missään. 

Kurotan puhelintani yöpöydältä, mutta muistankin, että se on palasina huoneeni nurkassa. Huokaisen ja nousen sängystä ylös. Kävelen kirjoituspöydälleni ja otan sen laatikosta läppärini. Menen takaisin sänkyyn ja avaan Netflixin.

***

Iltapäivällä päätäni ja silmiäni särkee läppärin tuijottamisesta. En ole tehnyt mitään muuta enkä ole edes oikein syönyt kunnolla. Äiti toi huoneeseeni hiukan syötävää, mutta ei ollut nälkä. Minun piti ottaa hetkeksi käyttöön vanha, hidas puhelimeni. Kyllä sillä viestit sentään perille saa.

Sinna ja Irina laittoivat viestiä ja kysyivät miksi en ollut koulussa. Selitin vain jotain epämääräistä huonosta olosta. He olivat huolissaan eilisen tapahtumista.

Sinna kertoi, että kuva ja ne kamalat viestit oli poistettu nopeasti ryhmästä ja nyt Aaronille on tulossa kovempia rangaistuksia. Parempi, että tuleekin tällä kertaa. Sinna kertoi myös, että läheskään kaikki ryhmässä olevat eivät edes olleet nähneet kuvaa tai viestejä. Asia on kuitenkin levinnyt ympäri koulua.

Mistä vetoa, että kaikki ovat Aaronin puolella tässäkin asiassa.

Mutta ei. Iltaan mennessä ainakin viisitoista ihmistä koulustamme on kysynyt minulta olenko kunnossa. Ilmeisesti ihmiset alkavat vihdoinkin tajuta, kuka se paha ihminen tässä on. 

Illalla nukahdan helpommin kuin olen hetkeen nukahtanut.

***

Aamulla tekisi mieli jäädä oman sängyn turvaan, mutta päätän kuitenkin kerätä rohkeuteni rippeet ja mennä kouluun. Suuri osa ihmisistä on minun puolellani. Kyllä minä pärjään.