Empty

Osa 9

Kello on 6:24 lauantaiaamuna ja minä olen hereillä. En ikinä herää näin aikaisin viikonloppuisin. Tai siis onhan tänään vielä päättärit, mutta ne alkavat vasta kymmeneltä. Makaan sängylläni ja tuijotan kattoa. Tänään se alkaa. Kesäloma. Asia, jota olen odottanut koko kouluvuoden. Mutta yhtäkkiä se tuntuukin jotenkin saavuttamattomalta. Kaikki se ilo, mitä kesä tuo tullessaan, on jossain minne minä en ylety. Jossain, mistä en edes näe sitä. 

Yritin niin kovasti olla onnellinen. Entä jos se ei onnistukaan? Entä jos vietän koko kesäloman tämän pohjattoman tyhjyyden vallassa? Ei, sitä minä en halua.

Heräsin aikaisin luultavasti illan bileiden takia. Minua hermostuttaa sellainen väenpaljous ja uudet ihmiset. Mutta eiköhän kaikki mene ihan hyvin. Ainakin toivottavasti.

Päätän mennä alakertaan syömään aamupalaa. Hiivin portaat alas ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, etten herätä muita. Laitan keittiön valot päälle ja melkein huudan ääneen säikähtäessäni pöydän ääressä istuvaa Eerikaa. 

Eerika ei ole aikaisinheräävää tyyppiä. Jossakin asiassa mekin siis olemme samanlaisia. 

Hän kääntyy katsomaan minua. Hänen kasvonsa ovat punaiset ja kyynelten raidoittamat. Jonkinlainen suojelunhalu syttyy sisälläni. Enhän minä sentään Eerikaa vihaa.

"Mikä hätänä?" kuiskaan ja menen lähemmäs. Eerikaa kääntää katseensa takaisin puupöydän naarmuiseen pintaan vaikuttaen haluttomalta puhumaan. Istun hänen viereensä.

"Miksi sä oot jo hereillä?" kysyn.

"Miksi sä oot hereillä?" Eerika kysyy hieman ärsyttävällä äänellä. Pakotan itseni kuitenkin pysymään rauhallisena enkä anna hänen provosoida.

"Eerika. Ihan tosi. Kyllähän mä nyt nään, ettei kaikki oo hyvin", sanon pehmeästi. Eerika alkaa itkeä ja minä vedän hänet tiukkaan halaukseen. En ole ennen tajunnut kuinka pieni hän vielä on. Pikkutyttö. Ainakin minun mielestäni.

"Eihän äiti ja isi oo vielä hereillä?" hän kysyy pienellä äänellä.

"Ei. Mä vaan", vastaan ja Eerika vetäytyy hieman kauemmas. Nyt hän sentään jo katsoo minuun päin.

"En mä viitti kertoo. Se on niin nolo juttu. Ja sä ajattelisit, että mä oon vaan heikko."

"Mitä? No en varmasti ajattele. Kyllä sä voit kertoo mulle mitä vaan, vaikka se olis kuinka noloa."

"No..." Eerika aloittaa henkäisten syvään ja kääntäen katseensa taas pois minusta. "Mun kaverit koulusta... ne ei niinku kauheesti tykkää musta. Ja sitte ne tekee kauheesti suunnitelmia kesälomalle ja sitte ku mä kysyn pääsenkö mä mukaan, ne vaan... välttelee ja on niinku mua ei oliskaan."

Alan melkein itkeä, kun kuulen hänen sanansa. Miten he kehtaavat?

"Siis miten niin ne ei tykkää susta? Ethän sä oo niille mitään tehny?"

"No en mä tiedä! En yhtään. Enkä mä tietääkseni oo niille mitään tehny. Mä en vaan tajuu. Miksi ne ei halua tehdä mitään mun kanssa?" Eerika kysyy katsoen taas minua silmiin niin viattomana. Voi minun pientä, rakasta siskoani. Kuinka pieneltä hän näyttääkään siinä edessäni. Voi miten minä saatoinkaan ajatella vihaavani häntä?

"En mä tiedä. Mutta ei tuollaset oo oikeita ystäviä. Sä oot aivan ihana tyttö etkä sä ansaitse tuollasta kohtelua. Ihan varmasti sulle löytyis parempiaki ystäviä."

"Mutta en mä halua menettää mun paikkaa suosittuna. Mä en halua olla ulkopuolinen."

"Ei sillä kuule loppujen lopuksi oo väliä ootko sä suosittu. Paljon tärkeämpää on löytää hyviä ystäviä."