Tuulikellot

-Luku 1-

1983

Odotan. Olen odottanut jo yli puoli tuntia, että juna saapuisi asemalle ja veisi minut helvettiin täältä. Se veisi minut läpi peltojen ja metsien, läpi pimeän kiviseinäisen tunnelin. Sitä minä haluan. Pois täältä. Välillä tuntuu melkein siltä, kuin joku olisi huutanut korvaani:

"Lähde, Edgar! Lähde niin nopeasti, kuin suinkin kykenet! Et halua elää täällä, et kuolla tässä paikassa."

Aurinko nousee selkäni takaa, porottaen ikävästi takaraivooni. Sitä kohti lipuvat hitaasti tummat sadepilvet, mutta aurinko paistaa vielä minkä ehtii. En käännä katsettani, mutta kuvittelen auringolle samanlaiset kasvot kuin jossain piirretyssä, jota katsoin lapsena. En ehkä ole noussut joka päivä niin kuin sinä, mutta tänään nousin ennen sinua. Minä ehdin ensin.

Jos kääntyisin nyt ympäri, Auringon lisäksi myös se yksi talo katsoisi minua. Juuri se pellon laidalla seisova talo, jossa on tummanvihreäksi maalattu kuisti ja jonka ikkunoista osa on rikki. Jonka ikkunasta minut näkee ehkä pari aavetta ja rotta. Olen käynyt siinä talossa useita kertoja.

Nopeasti katsottuna harva asia täällä on muuttunut. Mutta minä huomaan, että jokin olennainen puuttuu. Puuttuu ääni, joka lähti tuulikelloista. Tuulikelloista, jotka oli ripustettu kiinni vihreäksi maalatun kuistin katossa olevaan ruosteiseen metallikoukkuun. Siinä äänessä oli jotain, mikä inhotti minua, mutta silti hakeuduin aina paikkaan, jossa kuulin sen. Olin itse käynyt repimässä ne saatanan tuulikellot alas siitä katosta. Ehkä vuosia sitten, ehkä eilen. En ole enää varma. Koukku oli sinnikkäästi pitänyt kiinni ja jäänyt törröttämään hitaasti lahoavaan puuhun.

Istun edelleen juna-aseman kovalla, puisella penkillä, eikä asemalla näy lisäkseni ristin sielua. Joskus sivusilmällä katsottuna voin nähdä hänet istumassa vierelläni, pitelemässä käsissään sinistä sateenvarjoaan ja katsomassa minua kylmän siniharmailla silmillään pettyneenä. Kun käännyn katsomaan takaisin, häntä ei ole.

-----------------------------------------------------------

Maa on eilisen sateen jäljiltä vielä jokseenkin kostea ja tuuli on puhaltanut pilvet auringon eteen. Käteni ovat kylmettyneet ja jalat puutuneet. Olen istunut täällä kohta kaksi tuntia. Minulla on nälkä ja ikävöin äidin tekemää suolatonta kalakeittoa.

Hiekkatiellä ohitseni melkein kulkee eräs henkilö, mutta huomatessaan minut kyhjöttämässä säälittävän näköisesti juna-aseman puupenkillä, hän kävelee minua kohti. En tahdo nähdä hänen silmiään enää. En edes toisen ihmisen päässä.

Tuo henkilö on hänen veljensä. Artemis. Artem. En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta olin nähnyt hänet lapsuudessani useita kertoja vieraillessani ystäväni talossa.

Nyt kun hän lähestyy minua, hän näyttää melkein yhtä pahalta kuin minä, etäinen ja hieman säälivä katse silmissään. Miksi sinä säälit minua? Katso itseäsi. Näytät siltä, että vietit siskosi kanssa koko lapsuutesi. Näytät siltä, että salaa halusit hänestä eroon. Näytät siltä, että kun hänet vietiin sinulta viimein, menetit puolet itsestäsi. Näytät samalta kuin minä.

"Kai tiedät, että tänne ei enää kulje junat? Raide katkaistiin jo seitsemän vuotta sitten", Artemis kähisee. En ollut valmistautunut tuohon kähisevään ääneen, joka ei yleensä kuulu nuorelle ihmiselle, enkä siihen, että olin istunut täällä jo pari tuntia odottaen junaa joka ei ikinä tulisi hakemaan minua tästä helvetinloukusta.

Käännän hitaasti kasvoni hänen suuntaansa mutta jään tuijottamaan hänen ruskeaa villapaitaansa, kun en osaa muutakaan. Kuka käyttää villapaitaa kesällä?

"Täältä ei lähdetä muuten kuin kävellen. Jos menee kävellen, löytää itsensä jostain likaisesta ojasta tai maantierosvojen auton takakontista", Artemis sanoo, tutisten paikallaan hetken ja sitten istuu varoen viereeni penkille, jättäen väliimme noin puolen metrin mittaisen matkan.

"Sinua ei ole näkynyt moneen vuoteen", hän toteaa, vaikka en ollut sanonut hänelle vieläkään mitään, enkä ole enää varma pitäisikö minun. En ole varma, osaanko enää.

"Ei niin."

"Miksi? Miksi katosit?"

Kyllä minä tiedän miksi. Olenko varma? Täytyykö minun jumalauta muistaa vielä tämän kerran, mitä on tapahtunut?