Näkökulma, Harry Styles
Hetkeen en tuntenut ilman virtausta keuhkoihini. Kiristi, puristi, sattui, ahdisti ja... Pelotti.
Kumarruin ja yskähdin käheästi. Mikä sinua vaivaa Harry Styles? Oletko sekoamassa?
"Herran jestas oletko kunnossa?" tämä huolestui. Hänen matala ääni muuttui rennoksi ja huolestuneeksi, ja se lähenteli korkean miehenääntä.
Käsi kosketti selkää, enkä voinut estää inhon- ja pelonvärähdystä, joka suistui pitkin pienintäkin kehon hermoa ja lihasta. Hänen kätensä oli lämmin ja turvallinen, ja tiesin, ettei kyse ollut inhosta tai pelosta. Se ei ollut inhon- tai pelonvärähdys. Se oli... Pakko sanoa, en, edes tiennyt, minkä tunteen värähdys se oli. Ehkä kyse oli siitä, että tunsin kymmenen sekunnin ajan jokaisen maassa olevan tunteen. Ja minä en enää erottanut niitä toisistaan. Olet seonnut Harry, seonnut, pystyin vain ajattelemaan.
Pelkäsin, että tuhoutuisin sillä sekunnilla. Pelkäsin, että hajoaisin ja haihtuisin ilmaa. Ja siksi rukoilin, etten läsähtäisi polvilleni ja antautuisin tunteille. Minä oikeasti rukoilin. Rukoilin sydämeni pohjasta.
"Ei, ei, ei, ei", kuiskasin hiljaisen listan sanoja ulos suustani. Olo oli kuin rekan alle jääneellä, enkä edes tiennyt miksi. Keho oli veltto ja mahassa muljahteli oudosti. Rintaa puristi ja pystyin vain kuvittelemaan sydämeni pysähtymisen tapahtuvan minä hetkenä hyvänsä.
"Harry anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää."
"En mä tai siis...", suputin.
Sekunnit kuluivat. Ehkä jopa minuutit, en ollut varma. Hän kuitenkin pysyi vierelläni ja odotti että sanon jotain. Hän odotti, että se kaikki huuhtoutuisi soljuvasti pois mielestäni. Hän odotti, että rentoutuisin. Ja hän sai minut rentoutumaan. Hän sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi.
"Hitto", huokaisin raskaasti kiivaan hiljaisuuden myllertäessä ympärillämme kuin tornado, "päänsärky lähestyy tai jyllää jo päällä, sattuu kumminkin." Pitelin käsiäni vasten hikisiä kasvoja.
Tilanne oli tuttu. En valehdellut. Hänen kosketuksensa toivat mieleeni muistot. Muistot, jotka olivat raaputtaneet itsensä syviin ajatuksiini, pois kaiken kamalan luota.
Olin hyvinkin varma, että Zayn oli tämän kaiken takana.
Nostin katseeni ylös ja ensimmäistä kertaa se tuntui vaikealta. Aivan kuin minua olisi estetty näkemästä toista ja toisen lämpöä. Parahdin. Parahdin niin surumielisellä äänellä, etteivät mitkään mittarit olisi pystyneet mittaamaan surun määrää.
"Sh", mies suhahti rauhallisesti. Hän oli kuitenkin jännittynyt. Sen näki hänen silmistä. Niissä hohti pelko, ja se ilme oli minulle tuttu ilme. Enkä voinut olla ajattelematta sitä seikkaa, että hänen silmänsä olivat, kuin akvamariinit, siniset ja yhtä kauniit. Vavahdin kauemmas. Siniset?
"Mihin sattuu?" hän kysyi hiljaa, eikä antanut minulle tilaa ajatella sen enempää asioita. Oliko tuo sarkastinen kysymys vai oliko hän muuten vain kuuro?
Huitaisin kädelläni ilmaa varovasti hämmentyneenä. Toinen huokaisi hiljaa, tarttui minusta paremmin kiinni ja talutti takahuoneeseen. Hän kaatoi minut punaiselle sohvalle, varoen jokaista liikettä ja tuli istumaan kyykyssä kasvojeni eteen. Hänen kasvonsa olivat neutraalit. Hän ei hymyillyt, mutta ei ollut vihainenkaan. Hänen täydellisen siistit kulmakarvat olivat omalla paikallaan.
Tuijotimme toisiamme ja hän kohotti kulmiaan kysyvästi, kun olimme syventyneet toisiimme. Minä kohotin kulmiani nopeasti hymyillen ja sillä hetkellä tunnistin hänet.
YOU ARE READING
Korttipakka ► Larry Fanfiction
Fanfiction”Joskus mieleni tekee mieli vain huutaa. Huutaa ja vapauttaa se viha, mikä on piileskellyt sisimmissäni nämä hemmetin ikuiset vuodet. Mutta minä en voi huutaa. Ei kukaan minua kuitenkaan kuule. Tiedäthän. Tämä tuntuu siltä kuin olisit yksin pimeäs...
