Näkökulma, Harry Styles
Tiedättekö ne unet joissa juokset karkuun vaaraa, mutta et liiku mihinkään? Kun kiljut, huudat, kiroat ja itket, mutta et liiku? Jokainen askel on raskas. Sinä juokset ja juokset. Se saavuttaa. Se koskettaa. Se satuttaa. Se... tappaa.
Minä en koskaan ole nähnyt sellaista unta. Harmi sinänsä. Eikä tämäkään painajainen ollut sellainen. En voi samaistua edes omiin ajatuksiin. Hemmetti.
Tämä oli painajainen muiden joukossa. Se ei tuonut minulle kamalasti tuskia, sillä olin tottunut jo hikoilevaan vartaloon, vainoharhaisuuteen ja vapinaan siitä herättyäni.
Tämänkertainen uni sisälsi sen surevan katseen, joka tuijotti minua joka puolelta.
"Harry", Louis kuiskasi viereltäni, "Harry?"
Säpsähdin hereille puhtaiden lakanoiden seasta tuntemattomassa huoneessa, jonka seinät oli maalattu valkoiseksi. Kattokin oli valkea, mutta lattia, lattia oli tummatammilattia. Luulin olevani sairaalassa. Se puhtauden tuoksu tunkeutui keuhkoni pienimpiinkin rakkuloihin. (Se tuskin on mahdollista, mutta vertauskuvana se on loistava.)
"Louis", kuiskasin silmät ummessa. Hän silitteli ranteitani peukalollaan, ja tuijotti minua. Tunsin sen sisälläni. Tunsin sen lämmön, mitä hän huokui, tunsin sen hyvänolon.
"Mitä käsillesi on käynyt?" hän kuiskasi hiljaa ja suukotti kevyesti kättäni, jolloin avasin silmäni järkyttyneenä. Se siitä hyvänolosta.
"Ei mitään", punastuin ja käänsin katseeni pois hänestä. Ei kai vain? Kyllä vain.
Makasin miltei alastomana hänen edessään, jolloin hän vain saattoi nähdä arpisen kehoni. Kukaan ei ikinä ollut nähnyt sitä päivänvalossa paitsi pojat. Ei kukaan muu. Ja siksi minun teki mieli tyhjentää Louisin muisti tai hakata hänet tai jotain. Jokainen mustelma minkä William oli tehnyt, oli nyt hänen silmiensä alla. Aloin miltei itkeä.
"Joku on satuttanut sua", hän kuiskasi. Nyökkäsin varovasti, sillä minua sattui jonkin verran, kiitos eilisen.
"Mutta ei se mitään, se ei vain ole kunnossa. Omapa on vikani, kun sen kanssa olen. Se ei oikein, no kykene välillä olemaan kuin normaalit ihmiset", huokaisin hiljaa tutun lausahduksen suustani. Pitkä liuta valheita tuli suustani tottuneesti. Vuorostaan Louis nyökkäsi ymmärtäväisesti. Meni läpi kuin neula paperista. Kiitin Luojaa mielessäni.
"Zayn yritti tavoitella sinua", hän hymyili pienesti, "en herättänyt sua vain kiusaksesi, mutta sä huusit, ja aika kovaa, niin ehkä ihan hyvä vaan kun herätin. Naapurini eivät ole kuuroja."
Zayn yritti tavoitella minua, minkä ihmeen takia? Huutamisesta en välittänyt. Tein niin aika usein unissani.
"Mitä hän sanoi?"
"Puhui jostain illasta."
"Ai", kuiskasin hiljaa. Suorasti sanoa, en ollut kiinnostunut. Se johtui luultavasti väsyneestä olosta.
Louis joutui irrottamaan otteensa käsistäni, kun ponnautin käsilläni itseni parempaan asentoon, istumaan. Hän ei sanonut mitään, vaan katseli avonaisesta ikkunasta ulos, kun vedin polvet rintaani vasten. Ikkunasta se raikkaus tuli. Sieltä se viileys ja puhtaus huokusi.
Siirtelin katsettani pitkin seiniä, huomaten jokaisen yksityiskohdan. Huoneen sisustukseen oli käytetty aikaa. Yhdelle seinälle oli asetettu peilivaatekaappi, jonka vieressä oli vaaterekki vaatteineen. Toisella seinällä oli valkoinen pöytä kalliin kannettavankoneen kera, sekä valkoinen tuoli. Sängyn päätyyn oli laitettu hieno kuva, jossa oli iso tiikeri pentunsa kanssa.
YOU ARE READING
Korttipakka ► Larry Fanfiction
Fanfiction”Joskus mieleni tekee mieli vain huutaa. Huutaa ja vapauttaa se viha, mikä on piileskellyt sisimmissäni nämä hemmetin ikuiset vuodet. Mutta minä en voi huutaa. Ei kukaan minua kuitenkaan kuule. Tiedäthän. Tämä tuntuu siltä kuin olisit yksin pimeäs...
