Puuma & Susi

2. Luku: Mikä sä olet?

Tästä luvusta on vaikea sanoa kirjoittajan näkökulmasta oikein mitään. Ehkä se johtuu siitä, että luin tämän liian monta kertaa läpi ennen julkaisua... :'D  Mutta pitemmittä löpinöittä, mukevia lukuhetkiä! c:

 -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -

Herätyskello piipitti ikkunalaudalla ikävästi ravistellen viimeisetkin unenrippeet silmistäni. Sammutin piipittäjän ja raahauduin ylös sängystäni. Vaatekaappi ja kylppäri tuntuivat olevan kymmenien kilometrien päässä. Ensimmäiset koulupäivät olivat kaikista kamalampia.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun olin puumani kanssa tapellut vaalean suden kanssa. En ollut sen jälkeen päästänyt puumaani kovin lähelle susia. Vaikka tiesin puumani pärjäävän helposti susille, en silti halunnut enää kovin lähelle niitä. Pieneen mieleeni oli kai hiipinyt lievä kammo viime kertaisesta.

Otin vaatekaapista ensimmäiset käteeni sattuvat vaatekappaleet ja vedin ne päälleni. Hoipertelin vaaleansinisen hupparin huppu päässäni alakertaan laukku olallani ja istuuduin pöydän päähän. Äiti ilmestyi jostain ja kaatoi minulle mukiin kahvia, jonka otin kiitollisena vastaan.

"Eikö Saaga oo vielä herännyt?" kysyin unenpöpperöisenä kun sisartani ei näkynyt eikä kuulunut.

Yleensä Saaga oli pomppimassa joka paikkaa tähän aikaan aamusta.

"On se. Se lähti vaan aikasemmin tänä aamuna. Näkee kaveriaan ennen koulun alkua", äiti selitti minun hörppiessä kuumaa kahviani.

"Miksei se ottanu mua mukaan", ihmettelin hiukan pettyneenä puoliääneen.

Äiti naurahti alakulolleni, sillä kuulostin luultavasti hänen mielestään viisivuotiaalta. Sitä minä oikeastaan melkein olinkin. Olin mustasukkainen Saagan ystäville, joita hänellä oli paljon. Joskus me olimme olleet toistemme ainoat ystävät, mutta Saaga oli saanut helposti peruskoulussa ja lukiossa kavereita. Minäkin olisin saanut, jos olisin halunnut (siskoni avustuksella). Mutta minä en halunnut. En halunnut ystäviä, joille en pystyisi kertomaan kaikesta, siis ihan kaikesta. Siksi Saaga riitti minulle mainiosti tai ainakin niin uskottelin itselleni.

Juotuani kahvin lähdin polkemaan pyörälläni lukiolle. Minulla oli juuri lähdössä toinen vuosi käyntiin, kuten myös Saagalla. En malttanut odottaa vanhojentansseja. Tiesin jo suurinpiirtein, millaisen mekon haluaisin ja minua jännitti, kenet saisin houkuteltua parikseni. Luultavasti jäisin kuitenkin parittomaksi, mutta se ei minua oikeastaan haitannut. Olisi kiva vain tälläytyä nätiksi ja esitellä kissamaisia linjojani kauniissa mekossa. Siihen sai harvoin mahdollisuuden.

Lukiolla vein pyöräni telineeseen kymmenien muiden eriväristen pyörien joukkoon ja suuntasin koulun oville. Aulaan opiskelijoita oli jo kerääntynyt ihan mukavasti. Sohvilla istuskeli kolmosia ja joitakin kakkosia ja pongasin myös Saagan yhdeltä keltaiselta sohvalta. Hän vilkutti minulle huomatessaan minut ja nyökkäsin hänelle hymyillen. Sisareni ympärillä oli puoli luokallista ihmisiä.

Pudotin laukkuni lattialle yhden tyhjän sohvan viereen ja huomasin silmäkulmastani, kuinka sitä seuranneen tömähdyksen seurauksena joku kääntyi katsomaan suuntaani. Olin juuri aikomaisillani istuutua sohvalle, kun katsoin hänen suuntaansa. Nostin katseeni tahallani hitaasti kengistä ylöspäin tavalla, josta tiesin poikien pitävän. Siksi huomasin ensin mustat tennarit, haaleat farkut ja mustan T-paidan, ennen kuin silmäni kohtasivat tumman katseen.

Ruskeat silmät tuijottivat minua rävähtämättä. Tuijotin hetken takaisin ennen kuin huomasin, että niissä oli jotain omituista. Poika tuijotti minua koko ajan tiukasti silmiin. Hän ei tehnyt kuten minä. Katselin tätä päästä varpaisiin. Mustat hiukset olivat hiukan pitkähköt ja T-paita myötäili aika kivasti pojan kroppaa. Ei kieltämättä paha näky. Silti jokin pojassa tuntui olevan pielessä. En ollut varma, johtuiko se omitusesta katseesta.