Istuin keittiön pöydän päässä äiti vieressäni. Hän ei ollut sanonut mitään myöhäisestä kotiin tulosta, vaikka äiti ei varmasti siitä pitänytkään. Äiti oli aina ollut tarkka kotiin tulo ajoista isän lähdön jälkeen, olimmehan me Saagan kanssa olleet vielä aika pieniä. Ehkä äiti viimein ymmärsi Saaga-Miro-episodin jälkeen, että me olimme jo melkein nuoria aikuisia. Että meillä oli myös se oma pää, jolla ajatella, eikä äitikään kykenisi pian valvomaan meidän jokaista askeltamme.
Tuntui hassulta, että saatoin hyötyä Saagan parisuhde kiemuroista. Jos äitistä oli kerta tulossa vähän vähemmän tiukkapipoisempi, saattaisin päästä paremmin harjoittelemaan kartanoon. Tosin nyt vaikutti siltä, että olin saamassa puhuttelun. Äidin kasvoilla lepäsi vakava ja väsynyt ilme, enkä tiennyt, mistä se johtui. Vielä.
"Rehtori soitti minulle", äiti totesi ja nähtävästi odotti minun sanovan jotain.
"Ai", sanoin värittömästi, "Enkö mä päässyt sitä Suvanteen kurssia läpi?"
Otin pöydältä lehden ja aloin tutkimaan sitä muka kiinnostuneesti. Arvasin jo valmiiksi, mistä neiti Täydellisen Suomen Hallitseva Suvanne soitti. Joutuisin varmasti valehtelemaan äidille, ja se oli helpompaa, kun sain ajatella hetken huomaamattomasti. Lehden lukeminen oli loistava tekosyy sille, miksi en vastaisi niin nopeasti kuin tavallisesti.
"Hän kysyi mikset sä ole ollut koulussa moneen päivään", äiti sanoi rauhallisesti, vaikka tavallisesti hän olisi raivonnut moisesta.
Silmäilin lehteä hetken ja vilkaisin nopeasti äitiä.
"Ehkä se ei ole vaan nähnyt mua", sanoin ikään kuin vastaukseksi, vaikka äiti ei varsinaisesti kysynytkään mitään.
"Miksi sä olet lintsannut?"
Miksi. Ei "oletko" vaan "miksi". Äiti ei edes olettanut, että minulla olisi voinut olla jokin oikea syy poissaololleni koulusta. Toisaalta en ihmettellyt laisinkaan äidin asennoitumista. Olin muuttunut parissa viikossa enemmän kuin ensimmäisen muodonmuutoksen tapahduttua. Ajattelin ja käyttäydyin eri tavalla kuin aikaisemmin, ja se varmasti näkyi myös ulospäin. Ainakin Saaga oli päässyt huomaamaan sen läheltä siivouskomerossa.
Suljin lehden miettiessäni, mitä vastaisin. Olisin halunnut vastata todenmukaisesti: 'siksi, että sä et ole kertonut mun olevan isän seuraaja.' Olin aika varma, että äiti tiesi isän olleen Uskottu. Äidin ja isän välillä ei ollut salaisuuksia ja olin itsekin päässyt sen huomaamaan monesti. Minulla ei tosin ollut harmainta aavistusta, miksi he olivat pimittäneet minulta ja sisareltani totuuden isän suvusta. Mitä enemmän olin ajatellut isän yllättävää katoamista, sitä varmempi olin äidin tietävän asiasta enemmän kuin hän antoi ymmärtää.
Käännyin katsomaan äitiäni.
"Mä...mä halusin kavereita."
Olihan se osittain totta. Olin ollut yksinäinen Saagan aloitettua kaveeraaman enemmän ihmisten kanssa. Minä en ollut kyennyt samaan. En ollut tosin varma, olivatko kartanon sudet kavereitani sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin heille ehkä enemmänkin liittolainen.
"Luuletko sä saavasi niitä lintsaamalla?"
En vastannut mitään. Tuijotin vain pöytäliinaan kuivunutta kahviläikkää ja yritin näyttää katuvaiselta. Äidille oli helpompaa valehdella kuin Saagalle, ainakin teknisesti ottaen. Vaikka äidillä oli yliluonnolliset aistit, ne eivät silti yltänneet ihmiskissojen tasolle. Reaktioiden haistaminen tietoisesti ilmasta oli sen takia hänelle vaikeaa, muttei ihan mahdotonta.
"Ei tuu toistuun", sanoin lopulta arveltuani olleeni tarpeeksi kauan aikaa hiljaa.
Siirsin katseeni äitiin, jonka ilme oli vielä epäileväinen.
YOU ARE READING
Puuma & Susi
Werewolf"Pari metriä ennen, juuri kun olin avaamaisillani suuni kysymykseen, minä haistoin hänet. Haistoin pojasta lähtevän myskin ja turkin hajun. Saman hajun, jonka puumani oli haistanut monta kertaa kivisellä vaaralla. Suden hajun." Muodon muuttajia o...
