Puuma & Susi

6. Luku: Uskottu

"Minulla on sinulle tehtävä."

Tuijotin häntä syvälle silmiin nähdäkseni välkehtelikö niissä kullan kimallus. Tuijotukseni tai silmien siristelyni ei näyttänyt häiritsevän Kristiania vähääkään. Hän ei käyttäytynyt varautuneesti tai yrittänyt näyttää pelottavalta tai varmalta siitä, mitä oli tekemässä. Päin vastoin. Hän nautti täysin siemauksin tuijotuksestani. Hänen kasvoilleen nousi lempeä virne, joka syveni sitä mukaa mitä pitempään tuijotin. Tunsin oman näkökenttäni värähtelevän, mutta en nähnyt vilaustakaan sudesta jätkän ruskeissa silmissä.

"No, ottaisitko kahvia? Teetä kenties?" Kristian kysyi yllättäen erittäin kohteliaasti.

Hölmistyin. Yritin pitää ajatukseni omana tietonani, mutta yrityksestäni huolimatta tiesin hänen näkevän silmistäni hämmennykseni. Se sai Kristianin hymyilemään leveämmin, joka puolestaan sai puumani murahtelemaan matalasti kurkussani.

"Mitä tää on olevinaan?" ärähdin ja ääneeni sekoittui murinaa.

Kristian naurahti.

"Mitä mahdat tarkoittaa?"

"Sä käyttäydyt naurettavasti. Sä pyydät minut istumaan ja olet kohtelias, vaikka mä oon sun vihollinen. Mä en suostu sun tehtävään, oli se mikä vaan", sylkäisin sanat kissamaisesti suustani.

"Väärin", Kristian totesi rauhallisesti, hymyillen edelleen.

"Mitä sä tarkoitat?" kysyin hämmentyneenä Kristianin asenteesta.

"Sä et ole mun vihollinen", hän naurahti, "Sä olet mun liittolainen."

"Enkä ole!" huudahdin.

En ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa.

"Mä olen kissaheimolainen, sä koiraheimolainen. Meidän heimot on ollu vihollisia läpi vuosisatojen! Sä olet mun luontainen vihollinen", ähelsin tuohuksissani ja huidoin käsilläni ilmaa.

Yllättäen pöytä edessäni räsähti saaden minut jähmettymään paikalleni. Kristian tuijotti pöytää ja nyrkkiään, jonka hän oli juuri lyönyt kirjoituspöytään niin, että sen liitokset natisivat.

"Sen ei ole pakko olla niin", Kristian sanoi voimakkaasti ääni täynnä jotain tunnetta, josta en saanut kiinni.

Pojan susi murisi.

Hän nosti katseensa pöydästä minuun ja näin hänen silmiensä liekehtivän kultaisina. Pojan suupielet nykivät uhkaavasti. Puumani murisi vaistomaisesti takaisin sudelle. Jäykistyin tuolissani, nojasin selkäni kiinni selkänojaan ja takerruin molemmin käsin tuolin reunoilta. Tunsin kuinka "taistele tai pakene" -reaktio halusi ottaa minussa vallan, kun pojan kynnet alkoivat painautua syvemmälle pöytään. Se sai minut ottamaan kaiken mahdollisen etäisyyden pojasta, mitä saatoin ottaa istuessani tuolissa. Se olisi saanut minut juoksemaan ulos kartanosta, ellei pieni, tyhmä osa minua olisi halunnut jäädä katsomaan, mitä tapahtuisi.

Katsottuaan minua hetken silmiin, Kristianin ilme muuttui hämmentyneeksi, ja susi hänen silmistään katosi yhtä nopeasti kuin se oli niihin ilmaantunutkin. Murina lakkasi seinään. Kynnet vetääntyivät piiloonsa ja poika lysähti tuoliinsa henkäisten. Hän vei toisen kätensä kasvoilleen ja painoi nenänsä vartta.

"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus...Minä vain...", hän mutisi kätensä suojista, huokaisten lopulta raskaasti.

Tuijotin Kristiania rävähtämättä hetken, kunnes liikuttelin varovasti sormiani, jotta saisin liikkumiskykyni takaisin. En voinut kuin ihmetellä, mitä Kristianin päässä oikein liikkui. Ensin hän oli herrasmiesmäinen ja kohtelias. Jos ei otettu huomioon hänen virnuilujaan. Hetkessä hän oli muuttunut uhkaavaksi ja lähes yhtä nopeasti lyödyn oloiseksi. Pojan ryhti oli tiessään ja hän valui hitaasti yhä alemmas tuolissaan. Hän oli melkein jopa ihmismäinen. Huomasin sen saavan minut tuntemaan hiukan sympatiaa tuota kohtaan. Se hämmensi minua entisestään.