Puuma & Susi

8. Luku: Tuliset silmät

Tunsin tassujen alla kylmyyden, kun kivi allani imi minusta lämpöä itseensä. Tajusin puumani johdattaneen minut jälleen kivisen vaaran harjalle. En ollut varma, kuinka monta päivää olin jolkotellut puuman hahmossa pitkin metsiä. Ainakin yli vuorokauden, mutta en ollut silti varma. Ajantajuni oli hukkunut jonnekin.

Olin keskittynyt täysin siihen, kuinka olin aiheuttanut mielipahaa äidilleni. Vaikka äiti tuntui antsaitsevan suorat sanat, ei minun olisi tarvinnut karjua niitä hänen naamalleen. Vihasin omaa typeryyttäni.

Seisoimme sillä samalla kivellä, josta olimme niin useasti ennenkin tarkkailleet susia. Olin itse saanut susista ihan tarpeekseni, mutta puumani halusi ilmeisesti nähdä, mitä susi parin pesueelle kuului. Laskeuduimme makuulle odottamaan susien ilmaantumista näkyviin.

Siinä tarkkailessamme tulin muistaneeksi, kuinka joskus oli ihmettelyt puumani kiinnostusta pentuihin. Aikuisia susia puumani oli inhonnut, mutta tätä nykyä se sieti jopa lähietäisyydeltä ainakin Kristianin ja ilmeisesti myös kartanon väen susia. Olin kuvitellut myös itseni vihaavan susia koko sydämestäni. Enää en tiennyt, vihasinko niitä vaiko en.

Puumani havaitessa mustan suden mieleeni välähti Ceghan kertomukset. Että heimot olivat joskus olleet yhtä. Johtuisiko siitä puumani suojeluhalu sudenpentuihin? Nehän olivat vielä viattomia pieniä otuksia. Eivät ne olleet vielä vuodattaneet kissaeläinten verta, joten ne eivät vielä myöskään olleet vihollisia. Ehkä puumani alitajunnassa kyti toivo, että niistä kasvaisi erilaisia susia. Ehkä puumani halusi oppia ymmärtämään susia sen takia, että ne olivat joskus olleet yhtä meidän kanssamme. Ehkä, ehkä, ehkä.

Jostain syystä kaikki tuntui järkeen käyvältä. Niin monista "ehkä" -sanoista huolimatta.

Katselimme puumani kanssa, kuinka musta susi kaarteli pesäkolon lähettyvillä kuin etsien jotakin. Puumani päätti kohottautua ylös, jotta suden tarkastelu olisi helpompaa.

Susi kaiveli maata, nuuski sitä hetken aikaa, ja sitten siirtyi pari metriä. Se ei tehnyt kehää, se ei seurannut jälkeä, eikä sen käytöksessä ollut mitään järkeä. Musta susi hyppi paikasta toiseen pesäkolon tuntumassa.

Puumani halusi mennä lähemmäs katselemaan.

"Ei se huomaa meitä", se viestitti minulle.

"Mennään vain ihan vähän lähemmäs."

Tuskin olimme ehtineet liikahtaakaan, kun vasemmalla sivulla rapsahti.

Jokin singahti meitä kohti. Puumani ehti vain kähähtämään, ja seuraavaksi olimme maassa pusikoiden keskellä.

Maailma silmissämme kallistui ja tunsin varpujen painautuvan poskeamme vasten. Kyljessä tuntui vieläkin hyökkääjän tassun painaumat, vaikka tämä seisoi jo muutaman hassun metrin päässä meistä.

Hyppäsimme takaisin ylös ja puumani nosti karvat pystöön. Murisimme matalasti vaalealle sudelle, jonka silmissä kimmelsi kulta. Susi murahti kovemmin takaisin väläyttäen kulmahampaitaan, kunnes käänsi katseensa aukiolle. Suden ele ei ollut haastava tai aggressiivinen, vaan pikemmin vaativa ja varoittava. Kuin se olisi käskenyt meitä olemaan hiljaa.

Koska susi ei yrittänyt iskeä kulmahampaitaan kaulaamme tai tehnyt reikää kylkeemme, teimme kuten se tahtoi. Puumani lopetti murinan ja tarkkaili suden liikkeitä. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä se tahtoi. Jossain mieleni perukassa ymmärsin suden olevan Kristian, mutta en pystynyt ajatelemaan asiaa paremmin. Puumani oli vallassa ja se päätti, mitä tehtiin tai ajateltiin, joten ihmiselle ei jäänyt paljoa tilaa. Ihmismäisesti ajatteleminen oli haastavaa puumanmuodossa.

Vaalea susi urahti ja loikkasi yllättäen metsää kohti, pois päin aukeasta. Tuijotimme sitä puumani kanssa silmä kovana. Susi loikkasi uudelleen metsää kohti vinkaisten ja puumani sähähti sille korvat luimussa varoittavasti. Hetken susi uikutti hiljaa, kunnes se teki selvästi jonkinlaisen päätöksen. Se kiersi toiselle puolelle meitä ja yritti näykkiä meitä hännästä, tassuista, mistä tahansa se vain kykeni. En ymmärtänyt, miksi se teki niin.