Puuma minussa rakasti Skandinavian ilmastoa. Se nautti kun viima kutitti sen viiksikarvoja ja se piti siitä, miltä lumi tuntui sen tassujen alla. Se piti lumisateesta ja hämärästä. Se piti Suomesta ja sen metsistä.
Suomessa oli vain yksi asia, mistä puumani ei pitänyt: sudet. Olimme törmänneet niihin usein, kun olin vaihtanut muotoani ja antanut puuman minussa ottaa vallan. Puuma ei pitänyt siitä, kuinka ne kulkivat laumassa ja hyökkäsivät joukolla heikomman kimppuun. Voimasuhteiden olisi pitänyt olla toisinpäin. Sekä luonnon sudet että luonnottomat sudet olivat sen mielestä raukkamaisia olentoja.
En ollut törmännyt kertaakaan ihmissusiin puumani kanssa, en ikinä. Huhujen mukaan Suomi oli kuitenkin ihmisusien luvattu maa. Niitä oli joka paikassa: jokaisessa kunnassa, metsässä ja luonnonpuistossa. Niin oli ehkä joskus, mutta ei enää.
Uskoin, ettei Suomessa ollut muita muodon muuttajia kuin minä ja sisareni. Joko ihmissudet eivät olleet onnistuneet pitämään laumojaan elinvoimaisina tai ne olivat siirtyneet rajan taakse Venäjälle, missä laumoille oli enemmän elintilaa. Joka tapauksessa olin varma, että niitä ei ollut enää täällä. Siksi kai puumani kiinnostuikin niin luonnon susista. Se halusi tietää, millaisia ne olivat.
Yksikään kaltaisistani myöskään maailmalla ei ollut tehnyt havaintoja niistä enää vuosiin. Olimme saaneet elää rauhassa. Varsinkin minä ja sisareni, koska asuimme erillämme muista kissaheimoista, kaukana pohjoisessa.
Minä uskoin, että ihmissudet olivat hävinneet Suomesta kokonaan.
Niin minä uskoin.
YOU ARE READING
Puuma & Susi
Werewolf"Pari metriä ennen, juuri kun olin avaamaisillani suuni kysymykseen, minä haistoin hänet. Haistoin pojasta lähtevän myskin ja turkin hajun. Saman hajun, jonka puumani oli haistanut monta kertaa kivisellä vaaralla. Suden hajun." Muodon muuttajia o...
