The Legend of Lucas & Robin

Alku

Kuu valaisi kaunista, autiota maisemaa. Yö oli niin rauhallinen pöllöjen huhuilua ja heinäsirkkojen siritystä lukuunottamatta. Kuunvalo paljasti valkean turkin, joka asteli pimeydessä. Naaras nosti katseensa taivaalle, joka oli täynnä kauniita, kirkkaita tähtiä. Naaras pystyi aistimaan tähtien voiman, mitä ne pitivät sisällään. Hän huokaisi ja vilkaisi taakseen. Tuttu, musta turkki asteli hänen vierelleen ystävällisesti hymyillen. "Valkea, eikö sinun pitäisi olla nukkumassa? Tänään ei ole vuorosi vahtipartiossa", musta naaras tokaisi ystävälliseen sävyyn. Valkea vilkaisi mustaturkkiseen naaraaseen mietteliäästi oransseilla silmillään. "Niin, Yö. Mutta en saa vain ajatuksiani pois muusta maailmasta. Täällä on muutenkin ollut outoa ja erilaista", Valkea tokaisi epävarmana. Valkea tiesi pystyvänsä luottamaan Yöhön kaikissa huolissaan, mutta silti oli vaikeaa selittää asioita toiselle, joka ei tiennyt niistä mitään. "Kyllä sinä totut lopulta", Yö tokaisi siniset silmät välkehtien. Valkea nosti katseensa takaisin korkeuksiin ja haukahti vaimeasti: "En ole tottunut vielä uuteen nimeenikään. En tiedä, mutta tunnen luissani, että jokin on vialla." Valkea värisi hieman. "Et koskaan kertonut, mistä tulit. Liittyykö tämä siihen?" Yö kysyi hämmentyneenä. Susinaaras huiskautti mustaa häntäänsä istuutuessaan ystävänsä vierelle. Valkea pysyi hiljaa. "Halusin vain uuden alun. Silti menneisyys painaa mieltäni. Minusta tuntuu, että entinen kotini, perheeni, on vaikeuksissa", Valkea vinkaisi surullisena. "Kotisi? Perheesi?" Yö kysyi hämillisesti. "Niin. En tiedä kuvittelenko vain, mutta se saa minut rauhattomaksi", valkoinen naaras tokaisi arvoituksellisesti. Valkea ei halunnut kertoa menneisyydestään kenellekkään. Hän piti sitä vaikeana asiana. Olisi totuttava asumaan tässä uudessa laumassani. Yö haukotteli väsyneesti ja tokaisi: "Kyllä se siitä, Valkea. Menen nukkumaan, puhutaan taas huomenna." Valkea nyökkäsi ja Yö nousi ja lähti kävelemään kohti lauman leiriä. Valkeakin nousi ja katsoi vielä taivaalle toiveikkaasti. "Pyhä Tähtiklaani, anna Tuliklaanin olla kunnossa! Kerro minulle, että he ovat kunnossa!" valkea naaras toivoi hiljaa rukoillen tähdille. Sen jälkeen Valkea palasi hitaasti leiriin.

Robinin näkökulma:

Neljä koiraa tuijottivat meitä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Se pelotti minua. Layla halusi suojata meitä, joten hän pysyi edessämme. Roi pullisteli uhkaavasti ja vilautti hampaitaan meille. Tess pysyi hiljaa. Roin vieressä seisova Mojo heilutti häntäänsä innoissaan. "Mitä te haluatte?" Layla ärähti heille. Hänen silmissään paloi vihainen kiihko. Hän ei luovuttaisi helpolla. "Rauhoitu, emokoira. Sniper, Jagerkin on koirasusi. Eihän se muuta mitään näiden pentujen kohdalla, vai?" Tess tokaisi. "Alatko sinä pehmoilemaan, Tess?" Roi kysyi virnistäen. "En. Mietin vain, onko se oikein!" Tess pisti vastaan vahvasti. Roi tukki suunsa, sillä Tess oli häntä puolet isompi. "Eli sinä haluat.. Yh, säästää heidät?" Roi kysyi epäuskoisena. Tess nyökkäsi ja vilkaisi kohti meitä. "Selvä sitten, Tess. Toivottavasti tiedät, mitä teet", Mojo ärähti. Tess nyökkäsi ja lähti johdattamaan joukkiota poispäin. Lucas ryntäsi heti juoksuun neljän koiran kadotessa näkyvistä. "Lucas, odota!" huusin hänen peräänsä. Lucas ei kuitenkaan suostunut pysähtymään. Layla lähti juoksemaan taas hänen peräänsä. Seurasin perässä sydän pamppaillen. Mikä häntä vaivasi? Lucas pysähtyi taas. Hän tuijotti vain eteenpäin. "Mistä on kyse?" kuiskasin hiljaa. En haluaisi ilmoittaa läsnäolostani mahdollisille ihmisille ja tuntemattomille koirille. "S-Se on... Isä?" Lucas tokaisi haistellen ilmaa. Hän lähti kävelemään aukiolle. Katsoin kauhistuneena ympärilleni. Siellä oli minulle tuntemattomia koiria ja susia, kuolleina. Mutta kaksi ruumista minä tunnistin: johtajamme Kayla ja varajohtajamme ja...Isäni Akira. "Isä!" teki mieli huutaa. Juoksin hänen luokseen ja painoin pääni hänen turkkiinsa. Akira ei hengittänyt. Hän... Hän oli kylmä. Hän oli maannut siinä jo jonkin aikaa. Katselin ympärilleni inhon valloittamana. Lumen sataminen oli inhottavan rauhallista. En ollut ennen nähnyt lunta, mutta emo oli kertonut siitä. Painoin pääni takaisin isäni turkkiin. Lucas tuli vierelleni suremaan. Layla tuli myös. "Olimme vain hetken liian myöhässä", Lucas sanoi surullisesti. En halunnut vastata. Mitä turhaan murehtia. Isäni oli poissa nyt. Tunsin kyyneleiden valuvan kuonolleni. Olisi jatkettava elämää. "Meidän on palattava muiden luokse, ennen kuin metsästäjät palaavat", Layla tokaisi surullisena. Nyökkäsin ja nousin pois isäni viereltä. "Nähdään myöhemmin, isä", hyvästelin hänet haikeana. Layla alkoi johdattamaan meitä kohti muiden olinpaikkaa.