The Legend of Lucas & Robin

Neuvottelu

Lucaksen näkökulma:

Heilautin häntääni varuillani. Kuulostelin muiden ympärilläni kuhisevien klaanien ääniä. Halusin tietää, mitä he ajattelivat. Joukossa oli outo hämmennys, pelko ja epävarmuus päällimmäisinä. Keskityin monien ajatuksiin. "Onko Tähtiklaani tosissaan, että hän johtaa meitä?" oli kaikista yleisin ajatus. Sävähdin hieman ja tärisin, mutta pidin tunteeni hallinnassa. Robin siirtyi lähemmäksi minua. Välissämme oli pieni rako. Hänkin oli jännittynyt, kuin lentoon lähtevä lintu. Siskoni läheisyys toi minulle turvaa. Hänkin varmaan ajatteli samoin. Heilautin korvaani rauhattomana. Nyt oli tärkein asia mietittävänä: minne minä heidät johtaisin? Minulla ei ollut hajuakaan. Nostin päätäni kuiskatakseni Robinille. "Mitä näet?" kysyin epävarmasti. "Miten niin, mitä näen?" hän kuiskasi hermostuneesti korvaani. Hänestä kuohui jännitys. "Kerro minulle, mitä näet kaukaisuudessa ympärillämme", pyysin. Siskoni ei aluksi vastannut. Kerro nyt, se on tärkeää. "Suoraan takanamme, sieltä mistä tulimme, on vain puita. Edessä päin siintävät suuret kivivuoret. Oikealla ja vasemmalla ja jatkuu myös metsää", Robin selitti hiljaisella äänellä. "Vai niin...", tokaisin epävarmana. Miten voisin olla varma, mikä suunta oli oikea?  "No, Lucas. Sinä kai tiedät tien. Lähde johdattamaan meitä", Robin pyysi hiljaa. "Enkä tiedä", ärähdin takaisin niin, etteivät uteliaat katseetkaan kuulleet. Robin oli yllättynyt: "Etkö todella? Mitä sitten..." Heilautin häntääni hänelle merkiksi hiljetä. "Anna minä mietin", tokaisin varoittavasti. Robin pysyi pyynnöstän hiljaa. Hälinä oli suuri. En saanut siltä mietittyä yhtikäs mitään. Haukahdukset tunkeutuivat ja hajoittivat ajatukseni. Yhtäkkiä tunsin sipaisun lavassani. Tunsin Astron, Kaylan veljen ominaistuoksun vierelläni. Astro seisahtui vierelleni ja kumartui hieman kuiskatakseen minulle. "Oletko varma tästä? Luotan kyllä taitoihisi, mutta eikö olisi parempi, että joku joka näkee johtaisi joukkoa?" Astro kuiskasi vihjaavasti. Heilautin korvaani hieman ärsyyntyneenä. Tiesin, että olin sokea. Tiesin, että olin mitä huonoin päätös johtajaksi sen tähden. Lisäksi olin suurinta osaa klaanien jäsenistä nuorempi. Heillä oli elämästä tietoa enemmän, kuin minulla. Astro oli kulkenut klaanien ulkopuolella, joten häneltä oli oikeutettua kysyä moista. Hän ajatteli minun olevan vain pennunrääpäle, joka ei sopinut tähän tehtävään. Mutta mistä minä tietäisin, miksi Tähtiklaani valitsi juuri minut? Toisaalta minun olisi todella järkevää, Tähtiklaanin valinnasta huolimatta, antaa johtajuutta jollekulle toiselle. Pohdin asiaa mielessäni kuumeisesti. Se tuntui olevan ainoa järkevä vaihtoehto. Huokaisin hiljaa ahdistukseni ulos ja käännyin Astron puoleen. "Olet oikeassa. Sinä voit Kaylan veljenä johtaa meitä. Sinä sentään tiedät osan metsistä, jotka ovat vaarallisia... Minä... Minä luotan, että pystyt johdattamaan klaanit uuteen kotiinsa", kuiskasin hänelle hieman epäröivänä. Miksi minusta tuntui, että tämä ei silti ollut hyvä idea?  Astro ei vastannut. Otin sen myöntymisen merkkinä. Hän oli todella suurikokoinen urossusi. Nielaisin ja lähdin kävelemään parantajajoukon luokse. "Mitä nyt, Lucas?" Halo kysyi ensimmäisenä. Kuulin värinän hänen äänessään. Oliko hänkään uskonut koko touhuun heti alusta saakka? "Minusta tuntuu, että en voi suorittaa tehtävääni. Haluaisin siirtää sen Tuliklaanin Astrolle...", kerroin tasaisella äänellä. Parantajat olivat hiljaa. "Haluatko sitä todella?" Halo kysyi epäuskoisena. Nyökkäsin. En voinut enää paeta päätöstäni. Näin olisi parempi. Miksi edes ajattelin, että minä, sokea koiranpentu, voisin tehdä jotain niin suurta? Tähtiklaani oli erehtynyt, ei minusta ollut siihen. Halo oli hetken hiljaa ja sitten hän ulvaisi hiljentääkseen joukon, joka yhä hälisi. "Uusi tiedoitus", hän tokaisi kovaan ääneen. Yleisö oli hiljaa. "Tuliklaanin Astro saa sittenkin tämän joukon johdon. Päätös on lyöty lukkoon", Halo tokaisi itsevarmasti. Kuulin hyväksyvää hälinää. Painoin pääni hieman alemmas vaistomaisesti. Astro olisi parempi valinta, sen nyt kuuli klaanien äänistä.

Robinin näkökulma:

Vilkaisin kohti veljeäni. Mietin hetken järjellä. Hänen päätöksensä oli rohkea. Hän oli myöntänyt, ettei hän tiennyt minne mennä. Olin ollut yllättynyt, kun hän kertoi, että me kaksi johtaisimme klaaneja. Olin ollut innoissani ja peloissani. Nyt se vastuu oli viety meiltä noin vain. Toisaalta, olisikohan meistä ollut siihen? Nyt emme koskaan saisi tietää. Astro johdatti meitä kohti vuoria. Niiden takana oli varmasti alueita, joissa oli turvallista. Klaanit astelivat hiljaisina Astron perässä. Suurin osa oli vielä lamaantuneita tapahtuneista kauheuksista: kodin menettämisestä, koirien jahdatuksi tulemisesta ja metsästäjistä. Veriklaaninkin tuhoutuminen oli järkyttänyt kaikkia. Vilkaisin Daisyyn, joka kantoi pientä valkoturkkista urospentua leuoissaan. Pentu nukkui sikeästi autaan tietämättömänä ympärillä tapahtuvista asioista. Hän oli viimeinen Veriklaanin jäsen Daisyn lisäksi. Katsahdin kohti kaukaisuudessa siintäviä vuoria kävellessämme eteenpäin. Muistelin vielä mielessäni tapaamaamme metsästäjäkoiranaarasta. Hän tunsi sääliä meitä kohtaan. Mietin vain, miksi koirat halusivatkin auttaa ihmisiä tekemään pahaa omia lajitovereitaan vastaan? Se ei vain käynyt järkeen. Lucas käveli edelläni. Tarkkailin hänen kävelyään varuillani. Pelkäsin, että hän kompastuisi ja kaatuisi. Etsin katseellani emoamme. Hän käveli Daisyn vierellä henkisenä tukena. "Luuletko, että löydämme uuden kodin?" kuulin Laylan kysyvän Daisylta. Daisy nyökkäsi ja vilkaisi Laylaa vastatessaan: "Toivon niin. Jos Tähtiklaani tahtoo niin, me löydämme kyllä paikan." Layla vilkaisi pentua ja kysäisi: "Kuka on hänen sijaisemonsa?" Daisy oli hetken hiljaa ja tokaisi: "Hänellä ei ole vielä sijaisemoa..." Hiljaisuus laskeudui heidän kahden välille. Kuitenkin muiden klaanien jäsenten äänet hukuttivat senkin alleen.

[?]:n näkökulma:

Tummanruskeaturkkinen Tähtiklaanin soturi käveli mustaturkkisen Astron vierellä. Hän katsoi suruissaan tätä. Naaras vilkaisi taakseen katselleen Astron perässä kulkevaa joukkoa. Näky oli lohduton. "Mitä sinä teet, Kayla?" kuului naaraalle tuttu ääni läheltä. Valkomustaturkkinen Akira käveli tähtipilven keskeltä Kaylan luokse. Nuo klaanien jäsenet eivät voineet nähdä heitä, sillä he eivät olleet aineellisessa muodossa. "Minä... En tiedä", Kayla tokaisi epäröiden. Akiran nosti korvaansa hämmentyneenä. "Sinä et täyttänyt ennustusta", Kayla tokaisi vilkaisten kohti joukkoa, joka käveli yhä eteenpäin kohti vuoria. "Mitä sinä selität?" Akira kysyi hämmentyneenä. Hän heilautti häntäänsä rauhattomana. "Sinun ei kuulunut kuolla vielä", Kayla ärähti ja vilkaisi loittonevaa joukkoa. "SINUN piti olla tuolla. SINUN piti johtaa heitä", tummanruskea naaras ärähti. "Ei se ollut minun päätettävissäni", Akira tokaisi ja vilkaisi poispäin. Hän huomasi hopeanharmaan uroksen, Silverin kävelevän heidän luokseen. Hänen perässään tulivat lumenvalkoinen naaras, Lumi sekä Luke. "Mitä tekin teette täällä?" Akira kysyi hieman ärsyyntyneenä. Vihdoin, kun hän pääsi pakoon maallisia ongelmia, nämä Tähtiklaanin soturit aloittivat hänen syyllistämisensä. Ei hän voinut päättää, milloin ja miten hän kuolisi. "Sinun olisi palattava takaisin", Silver tokaisi ja istahti maahan. "Ja mitenköhän minä sen teen?" Akira murahti ja kääntyi kohti Lumia. Hän ei ollut nähnyt naarasta pitkään aikaan. He eivät olleet jutelleet sitten Akiran liityttyä Tähtiklaanin joukkoihin. "Meidän on palautettava sinut takaisin", Luke tokaisi. Lumi katsoi Akiraa jäänsinisillä silmillään, mutta ei sanonut mitään. Akira sävähti naaraan katseesta. Hän tunsi olonsa taas pieneksi pennuksi, silloin kun hän ensi kertaa tapasi Lumin. Silloin, kun tämä ilmestyi hänelle unessa ja käski häntä liittymään Tuliklaaniin. "Miten te sen teette?" Akira kysyi epäuskoisena. Toisaalta, hän halusi palata. Hän halusi taas nähdä Laylan, pystyä puhumaan hänelle. Hän halusi taas huolehtia pennuistaan, Lucaksesta ja Robinista. "Emme voi palauttaa sinua omassa ruumiissasi. Metsästäjät veivät joka ikisen suden, kissan ja koiran ruumiin vanhalta reviiriltä. Sen takia, meidän on sijoitettava sinut uuteen ruumiiseen", Lumi tokaisi ja vilkaisi kohti Akiraa. Tämä sävähti taas. Mitä tuokin tarkoitti? "Kenen?" Akira kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. "On helpointa yhdistää sinut sinulle sukua olevaan ruumiiseen. Koska Robin on naaras, sinua on vaikea yhdistää hänen sieluunsa. Mutta Lucas taas...", Silver kertoi hiljaa. "Hänhän on sokea. Miten ajattelitte minun pystyvän tekemään mitään sokeana?" Akira tokaisi suru äänessään. Hän oli hieman katkera, että hänen pentunsa oli syntynyt sokeana. Miksi Tähtiklaani ei antanut hänen nähdä kuten muutkin? Se oli niin epäreilua hänelle. "Sielusi mukana tulee näkö. Sinun on juteltava Lucakselle tästä, tai muuten hän saattaa vastustaa sitä, että joku muu hallitsee hänen ruumistaan. Ilmesty hänelle unessa", Lumi kertoi. Hän kietaisi valkoisen häntänsä etutassujensa eteen. Hänen rauhallisuutensa sai Akirankin rauhoittumaan hieman. "Unessa?" Akira toisti. Ajatus hänen rakkaan pentunsa kanssa puhumisesta sai hänen mielialansa nousemaan. "Niin. Kun klaanit asettuvat nukkumaan, sinä ilmestyt hänelle. Lucakseen on helppo saada yhteys, koska hänessä on sinun vertasi", Lumi selitti. Akira ei kyllä vieläkään tajunnut, mutta hän tiesi mitä oli tehtävä. Tämä oli kaikille parhaaksi. Hänen OLI pakosta tehtävä tämä. Vaikka häntä pelotti, ja hän ei tiennyt mihin tämä johtaisi.