The Legend of Lucas & Robin

Mikasa

Akiran näkökulma: 

Robin jutteli hyväntuulisesti mustavalkoiselle naaraalle. Mikasako hänen nimensä oli? Vaikutti siltä, että saisimme ehkä apua häneltä kaupungissa suunnistamisessa. "Mitä tarkalleen ottaen etsitte?" Mikasa kysyi uteliaasti. "Emme ole ihan varmoja", Robin haukahti ja vilkaisi minuun. Hän odotti minulta lisätietoja. En minulla ollut antaa niitä, sillä en ollut saanut mitään merkkiä Kaylalta tai muilta Tähtiklaanin sotureilta. "Tulitte siis tänne asti vain etsimään...Jotakin?" Mikasa kysyi epäluuloisena. Kiristelin hampaitani turhautuneena. Voisinpa kertoa enemmän, mutta minulla ei ollut tietoja. Onneksi meillä oli kuitenkin koko päivä aikaa etsiä, sillä pääsimme tänne kaupunkiin aika nopeasti. "Sanoit aiemmin jotakin yöpaikan tarjoamisesta...Miksi tekisit sen meille?" Robin kysyi uteliaasti. Hän heilautti kippuraista häntäänsä vimmatusti. Hänestä tuli mieleen Layla. Voisinpa taas puhua rakkaalle kumppanilleni, haudata kuononi hänen turkkiinsa ja nauttia hänen makeasta tuoksustaan. "Kyllä, se on totta. Osoittitte olevani luottamukseni arvosia. Toivon, etten pety. Mutta siitä yöpaikasta; täällä on pari hylättyä rakennusta, joita ihmiset eivät käytä. Ne ovat kuitenkin kaupungin toisella puolella, joten sinne on aika pitkä kävelymatka", mustavalkoinen naaras kertoi silmät säkenöiden. Hän oli selvästi innoissaan, että pystyi olemaan avuksi. "Kiitos tiedosta. Se on hyvin huomaavaista", Robin kiitti meidän kaikkien puolesta. "Mutta onko se todella totta? Syövätkö koirat todella...Teitä?" Tora kysyi nyrpistäen nenäänsä. Mikasa katsoi suurikokoista Toraa hieman peläten, mutta samalla kunnioittaen. "Syövät. Täällä se on arkipäivää", Mikasa naukaisi lopulta surullisena. Teki mieli puklata. En voisi ajatellakaan syöväni Iania, joka oli ollut oppilaanani kuukausia sitten. Ajatuskin sai minut voimaan pahoin. En haluaisi tuottaa sellaista kipua kenellekkään, varsinkaan Ianin vanhemmille: Redille ja Lunalle. Tunsimme sen verran hyvin, etten voisi ajatellakkaan satuttavani heitä. Sen takia tämä paikka tuntui minusta vastenmieliseltä ja väärältä. Asiat olivat täysin toisinpäin täällä kuin klaaneissa. Ehkä se johtui rajakiistoista, mutta silti... Ei toisen elämä ollut mikään halpa asia, jonka sai viedä tuosta vain. "Sinuna en sitten asuisi täällä", Sucre tokaisi katsoen poispäin vaivaantuneena. Mikasan silmissä olimme vain verisiä raakalaisia, jotka ovat hänen yläpuolellaan ruokaketjussa. "Minne muuallekkaan menisin? Olen asunut täällä koko ikäni", Mikasa naukaisi epäilevästi. "Tuolla kaupungin ulkopuolella on paljon parempia paikkoja asua. Ja niistä sentään löytää ruokaa itselleen, jos on ahkera", Hunter tokaisi katsoen naaraan luisevaa olemusta. Hän taisi olla nääntymäisillään. "Etsitäänkö ensin jotakin syötävää, ennen kuin jatkamme matkaa?" Hunter jatkoi katsoen naarasta uudestaan huolestuneena. Mikasa välitti hänelle kiukkuisen mulkaisun, mutta ei väittänyt vastaankaan. "Palataanko metsään hakemaan syötävää?" ehdotin mietteliäänä. Jos kaupungista ruoka oli vähissä, meidän olisi turha mennä sinne osingoille. "Kaupungin ulkopuolelle?" Mikasa kysyi ainoa oranssi silmä pullistuneena hämmästyksestä. "Me saalistamme ruokamme", Robin hihkaisi ylpeänä. "Saalistatte? Ai niin kuin rottia ja hiiriä?" Mikasa kysyi hämmentyneenä. "Niitäkin. Mutta enemmän suurempaa riistaa, esimerkiksi kaneja", Tora selitti. Mikasa näytti hämmästyneeltä ja katsoi meitä epäuskoisena. "En ole oikein koskaan...Saalistanut mitään hiirtä suurempaa", Mikasa naukaisi katsoen meistä jokaista alistuvasti. "Voimme opettaa, niin sinäkin saat syödäksesi", Sucre lupasi ja heilautti häntäänsä rauhallisesti. Mikasa naukaisi innokkaasti. "Asia selvä. Seuratkaa", hymähdin iloisesti ja lähdin astelemaan takaisin kohti metsää. 

Kairan näkökulma:

Haukahdin Axelille varoittavasti. Hän oli menossa aika lähelle voimakkaasti virtaavaa jokea. Virta voisi viedä hänet mennessään, vaikka hän olikin kasvanut aika paljon pentuajoista. "Osaan huolehtia itsestäni, sisko", hopeaturkkinen Axel haukahti vaivaantuneena, mutta leikillisesti. Huokaisin turhautuneena. Axel halusi vain näyttää Dawnille ja Veralle, mitä kaikkea hän osasikaan. Axelhan oli nyt soturi minun tavoin ja halusi näyttää heille, kuinka iso ja voimakas hän nyt olikaan. Ehkä olin hieman kateellinen, että Axel osoitti kiinnostusta enemmän muihin naaraisiin, kuin oman siskonsa seuraan. Olin vain aina tottunut olemaan hänen kanssaan. Ian asteli luokseni sinertävä häntä heiluen. "Lähdetkö saalistamaan?" hän kysyi ystävällisesti. Nyökkäsin myöntävästi. Astro oli sanonut, että pysyisimme tämän joen rannalla jonkin aikaa. Täältä löytyi riistaa, mutta emme voineet vielä asettua aloillemme. "Täällä lähellä on vielä ihmisten asutusta. Emme halua, että joudumme taas kosketuksiin niiden kanssa", Astro oli järkeillyt. Tietenkin, se kuulosti järkevältä. Ainakin nyt saimme kaikki vatsamme täyteen. Lähdin Ianin kanssa kohti metsän siimestä. Haistelin tarkasti maata, jos vaikka saisin jonkinlaisen riistanhäivähdyksen. Kylmä maa tuntui tassujen alta hieman kostealta. Aurinko paistoi lämpimästi taivaalta pilvien välistä. Sain pian heikon vainun kanista. Seurasin tuoksua hieman kiihtyen. En halunnut menettää hyvää saalista. En tiedä, minne Ian meni, mutta toivottavasti hän tajusi olla hiljaa. Onneksi kylmän sään takia kanikaan ei ehkä haistanut minua niin hyvin. Tuulen suunta oli juuri oikein, en paljastuisi ihan heti. Jännitin takajalkani, kun pystyin jo tuntemaan kanin pörröisen hännän kuonollani. Nuolaisin huuliani ja vilkuilin ympärilleni varovaisesti etsien kania katseellani. Pian sen valkoruskea häntä näkyikin jäätyneiden puskan lehtien seassa. Hiivin hieman lähemmäksi katse koko ajan kiinni kanin hennossa kehossa. "Kiinni jäit!" ajattelin mielessäni tyytyväisenä, kun sain kanin hampaisiini. Se vinkaisi ja taisteli otettani vastaan. Ravistelin taisteluntahdon kanista. Pian kani jäikin veltoksi, eikä enää potkinun kuonoani. Maistoin herkullisen tuoreen saaliin maun. En kuitenkaan viitsinyt syödä kania itse. Palasin taaksepäin sinne, missä näin Ianin viimeksi. Siniharmaa soturi kävelikin pian pois puskista pieni hiiri hampaissaan. Hän nyökytti ja värisytti kuonoaan iloisesti. Lähdimme yhdessä sanaakaan sanomatta väliaikaiseen 'leiriimme.' 

Robinin näkökulma: 

Saimme syödyksi. Kalusin vielä viimeisiä myyränluita ahnaasti. Ei sitä tietäisi, milloin seuraava ateria tulisi vastaan. Kaluttuani luut kaivoin kuopan ja laitoin luut talteen sinne. Sen tehtyäni asteli isäni luokse. Valkoruskea turkki hämäsi hieman, sillä olin jo kutsumassa Lucasta, mutta ehdin tajuta ajoissa, että se ei ollut Lucas vaan isäni Akira. Akira istuskeli Mikasan vierellä, joka tuijotti kohti suurta kaupunkia. "Miksi et lähtisi kaupungista?" kysyin ja istahdin mustavalkoisen naaraan vierelle. Vältin yhä tuijottamasta Mikasan runneltuun naamaan. Mikasan kasvojen vasen puoli minusta katsottuna oli täysin arpien peittämä. Hänen vasen korvansakkin oli melkein tunnistamaton. Mikasa katsoi ainoalla oikealla silmällään kaupunkia kohti ja naukaisi: "En voi lähteä, ennen kuin olen tehnyt yhden asian." Katsoin Mikasaa uteliaasti. "Mitä sinä haluat tehdä?" kysyin hienovaraisesti. "Minun on tavattava vanha ystäväni", Mikasa kertoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "No, eiköhän mennä tapaamaan häntä, niin voit lähteä meidän mukaamme!" hihkaisin iloisesti. "Ottaisitteko minut todella mukaanne?" Mikasa kysyi epäuskoisena. Hän tuijotti minua oranssilla silmällään. "Käyhän se?" kysyin isältä, joka oli koko joukon väliaikainen johtaja. Jos hän olisi yhä elossa, hän olisi varmasti virallisesti johtaja... "Tietenkin", hän myöntyi ja nousi tassuilleen. "Oletteko valmiita?" hän kysyi katsoen kohti vesiklaanilaisia ja Toraa. "Kyllä. Mennään", Tora myönsi nuollen viimeiset verenrippeet huuliltaan. "Valmiina ollaan", Joe haukahti innokkaasti. Hymyilin huvittuneena. Joe oli aikamoinen intoilija, vaikka hänen jalkansa tuskin oli vielä kunnossa. "Tällä kertaa varo astumasta lasinsiruihin", virnistin ja heilautin pörröistä häntääni Joen kuonolle, joka seisoi vieressäni. Joe naurahti huvittuneena ja haukahti terävän vastauksen: "En voisi ajatellakkaan haluavani sellaista tassuihini enää kertaakaan." Nyökkäsin ja odotin Akiran lähtevän kohti kaupunkia. Niin hän lähtikin johdattamaan meitä takaisin.

"Missä sinun ystäväsi on?" Akira kysyi Mikasalta kohteliaasti. Ilmeisesti emme keskittyisi nyt tähän tehtäväämme, vaan etsisimme Mikasan ystävän. "Hän on oikeastaan kaupungin toisella puolella. Siellä ei ole pilvenpiirtäjiä", Mikasa selitti. "Pilvenpiirtäjiä?" kysyin hämmentyneenä ja katsoin ylös pilviin. Tunsiko Mikasa jonkun, joka teki nuo pilvet taivaalle? "Pilvenpiirtäjiksi kutsutaan noita isoja lasi-ikkunarakennuksia", Mikasa naukaisi tietäväisesti. "Vai niin", Hunter haukahti väliin. "Eli meidän on käveltävä, kunnes noita 'pilvenpiirtäjiä' ei näy?" Sucre varmisti. "Tai ainakin niin kauas, että niitä ei ole kovin lähellä", Mikasa selitti. "No, näytä tietä. Tunnet kaupungin", pyysin kohteliaasti. Mikasa nyökkäsi ja lähti johdattamaan meitä pitkin katuja. Hän käveli pitkin syrjempiä katuja, joita pitkin ihmiset eivät kulkeneet. Katselin ympärilleni uteliaasti samalla kun kävelimme eteenpäin. Haju oli epämiellyttävä. Kuin joka puolella olisi jokin epämiellyttävä haju, joka vain halusi tunkeutua sieraimiin koko ajan. Mietin, että miten ihmeessä eläimet pystyivät edes suunnistamaan tällaisessa paikassa? Paikka oli täynnä hirveitä hajuja. "En ymmärrä, miten ne kestävät tällaista", Hunter sanoi huonovointisena. Hänellä oli meistä paras hajuaisti, joten kaikki ympärillämme leijailevat tuoksut vaikuttivat häneen eniten. "Koita kestää", Sucre kannusti ja tuki ystäväänsä. Seurasimme Mikasaa valitellen hajuista ja tarkkaillen silmillämme ympäristöä. Ajatukseni pyörivät hetken aikaa Mikasan kuontalossa. Mistä hän oli saanut tuon hirvittävän arven? Vilkaisin kohti isääni, joka käveli ihan Mikasan perässä. Miksi olimme tulleet tänne, jos vaikutti siltä, että asia, mitä etsimme, oli tuntematon? Toivoin kaikesta sydämmestäni, että Tähtiklaani kertoisi, mitä pitää tehdä.