The Legend of Lucas & Robin

Matka jatkuu.

Akiran näkökulma:

Palasimme takaisin joen rantaan, jossa muut jo odottivat omine saaliineen. Kannoin omaa saalistani Robinin ja Toran kanssa. En vielä oikein tiennyt, miten suhtautua vanhoihin klaanitovereiheni. En tiennyt, miten käyttäytyisin kuin Lucas näyttämättä, että olin oikeasti Akira, klaanin entinen varajohtaja. Piti käyttäytyä kuin Lucas. Se oli hieman outoa, sillä vaikka olin oman biologisen pentuni kehossa, kaikki tunteet ja muistot olivat yhä tallella edellisestä elämästäni. "Wow! Hieno saalis!" Layla kehui silmät suurina. Hän heilautti häntäänsä tyytyväisenä. "Kiitos", kiitin kohteliaasti. "En tiennyt, että osaat saalistaa noin hyvin...", keltamustaturkkinen Ivy henkäisi ylpeänä. "Kyllä tietäisit, jos uskoisit minuun", kuulin Lucaksen katkeran äänen pääni sisällä. Tällaiseltako hänestä oli aina tuntunut? Että kaikki vähättelivät häntä? Tajusin syyllisyyden piston sydämelläni, kun tajusin itsekkin vähätelleeni Lucaksen taitoja."En olisi uskonut", Nadiankin tokaisi. Jos muistin oikein, Ivy oli Lucaksen (eli minun) mentorini. Nadia oli Robinin mentori. Kuulopuheiden mukaan Robin oli lahjakas saalistaja. Tunsin Laylan hännän koskettavan lapaani onnittellakseen. Värähdin hieman. Siitä oli hetki aikaa, kun edes tunsin kosketuksen. "No, miten haluat jakaa tämän saaliisi, Lucas?" Tora kysyi. Paikalle oli kokoontunut nälkäisiä klaanien jäseniä. "Kaikki, jotka haluavat, ottakoot", tokaisin viileästi. "Vanhukset ensin", jatkoin vielä. Tora nyökkäsi. Tuliklaanin vanhukset, Bella ja Jett tulivat ensimmäisenä aterioimaan tuoreella peuranlihalla. Vanhuksien oli voitava hyvin, että he jaksaisivat ja selviäisivät edessä olevasta pitkästä matkasta.

Robinin näkökulma:

Astro lähti taas johdattamaan meitä pitkin kivistä polkua. Tunsin terävän kiven työntyvän polkuanturaani, inahdin ärtyneenä: miksi täällä piti olla näin paljon kiviä? Pysähdyin hetkeksi ottaakseni kiven pois. "Anna, kun autan", Dawn pyysi pysähtyessään kohdalleni. Hän kyykistyi ja näykkäisi kiven irti. Oloni helpotti heti. "Kiitos", kiitin Dawnia kohteliaasti. "Eipä kestä!" hän heilautti häntäänsä iloisesti ja otti taas Halon, Ravenin ja Felixin kiinni. "Oletko kunnossa?" Lucas kysyi minulta. Miksi minusta tuntui, että hän näki minut? Hän tuntui seuraavan minua katseellaan... Ehkä minä vain kuvittelin, niin kuin aina. "Joo, kunnossa ollaan", totesin reippaasti ja lähdin seuraamaan veljeäni ylös rinnettä. Mietin hetken, ottaisinko sen saalistusjutun puheeksi. Tiesin, että Ivy ei ollut antanut Lucaksen kiipeillä puissa. Ja jos olin oikeassa, Lucas oli harjoitellut itsekseen henkensä uhalla. Sehän oli älytöntä! "Lucas", kutsuin häntä terävästi. Lucas nosti korviaan osoittaakseen kuulleensa. Hän ei vastannut, vaan jatkoi astelua eteenpäin. "Miten sinä kiipesit sinne puuhun?" kysyin uteliaasti. "No, minä vain kiipesin. Mitä siitä?" Lucas kysyi hämillisesti. "Ivy ei ole opettanut sinulle sitä. Saati sitten isojen peurojen kaatamista", tokaisin epäilevään sävyyn. "Opettelin itsekseni", Lucas kertoi minulle sen, mitä luulinkin hänen tehneen. Mutta miksi se silti kuulosti niin...Oudolta? Milloin Lucaksella olisi ollut aikaa tai mahdollisuus siihen, että kukaan ei vahtisi häntä ja hän pääsisi ulos leiristä? Aina häntä seurasi joku meidän klaanistamme, jotta hän ei satuttaisi itseään. Tätä ei tietenkään Lucakselle kerrottu. "Ettekö te luota minun taitoihini?" Lucas kysyi outoon sävyyn. Vilkaisin häntä ja höristin korviani: kuulinko hänen äänensä juuri kaksinkertaisena? Ei, minä kuvittelin vain. Olin kai vieläkin väsynyt. "Luotanhan minä...", nielaisin yrittäen vakuuttaa hänet, mutta Lucas ehti väliin: "Ette luota. Te seuraatte jokaista liikettäni kuin haukka saalistaan. Osaan huolehtia itsestäni, kuten äsken näit. Ei minua tarvitse vahtia, kuin vastasyntynyttä pentua." Lucaksen äänen terävyys ja ärtymys yllätti minut. En ollut tiennyt, että hänestä tuntui tuolta. Hän oli aina niin rauhallinen, joten hänen vihastumiseen tarvittaisiin kyllä paljon... "Anteeksi", vingahdin surullisesti. En halunnut riidellä pentuetoverini kanssa. "Saat anteeksi", Lucas tokaisi ja heilautti häntäänsä iloisesti. Hän halusi osoittaa minulle, ettei ollut enää vihainen. "Kiitos", kiitin vaitonaisena. Minun oli parasta pitää mölyt kuononi sisällä. 

Axelin näkökulma:

Vilkuilin ympärilleni kiinnostuneena. Uutta aluetta, uutta maata ja uusia tuoksuja. Kaira käveli oikealla puolellani. Hän haukotteli makeasti. Hän oli nukkunut huonosti, kuten oli moni muukin. Kylmä, syksyinen tuuli oli tuivertanut yöpymispaikaksi valitsemallamme aukiolla. Se oli häirinnyt unta, vaikka kuinka yritimme sisarusteni kanssa pysyä lämpiminä pysymällä yhdessä. Maa oli ollut kylmää sen aiemman lumisateen takia. Onneksi se oli ainakin sulanut pois. Astro ajatteli, että metsässä olisi liikaa piilopaikkoja mahdollisille vihollisille. Siinä oli kyllä järkeä. "Luuletko, että seuraavatko ne metsästäjien koirat meitä?" Kaira kysyi uteliaasti. "En tiedä. Toivottavasti ei", vastasin mietteliäänä. Huomasin, että maa allamme alkoi loiventua. Olimme saavuttamassa kai tämän suuren vuoren huippua. Kylmä tuuli pörhötti turkkiani. Eikö täällä todella ollut mitään tuulensuojaa? Muutamia kitukasvuisia puita oli siellä täällä, mutta niistä ei olisi tuulensuojauksi. "Niin. Ne vaikuttivat aika... Vahvoilta", Kaira takelteli. Hän värähti hieman. Omaa selkäpiitänikin karmi. He ja muutama ihminen onnistuivat tappamaan kokonaisen klaanin susia, sekä johtajiamme ja varajohtajiamme. "Heidän täytyi olla hyvin koulutettuja sotureita!" haukahdin pelonsekaisesta ihailusta. Olisinpa minäkin niin vahva. "En usko... He ovat ihmisten liittolaisia. Miten he voisivat saada soturikoulutusta?" Kaira vastasi epäilevänä. "Ihmiset vaikuttavat tietävän paljon enemmän, kuin me. En pidä sitä mahdottomana, että ihmiset olisivat niitä koiria kouluttaneet", kuulin Halon äänen takaa. Halo otti meitä kiinni isoin harppauksin ja pian hän olikin jo minun ja Kairan vierellä. "Miten hän voi?" Kaira kysyi vaihtaen puheenaihetta. Hän puhui Acesta. Soturi oli yhä haavoittunut, mutta paranemaan päin. "Hyvin. Ainakin fyysisesti", Halo tokaisi arvoituksellisesti. Katsoimme häntä Kairan kanssa uteliaasti. "Niin siis...Ace kysyi, olisiko hän voinut jäädä odottamaan Sarahia vanhalle reviirille", Halo kertoi hiljaa. "Sehän olisi ollut hullua! Ne metsästäjät ja heidän koiransa ovat yhä siellä!" Kaira tokaisi silmät suurina. Ainakin toivoimme, että he olivat yhä siellä, eivätkä perässämme. "Niin minä sanoinkin hänelle. Hän mutisi jotakin siitä, kuinka hän on taakka klaaneille... Säälin häntä", mustaturkkinen parantaja kertoi surullisesti. "Taakka? Ei Ace ole taakka! Hän on hyvä Tuliklaanin jäsen", tokaisin hämmentyneenä. Ace oli aina hoitanut hommansa kunnolla. "Hän ajattelee, että hän hidastaa meitä. No, se oli aluksi totta, mutta nyt hän on paranemaan päin. On muutenkin väärin syytellä haavoittunutta", Halo selitti hiljaa. Hän katsoi eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena. Ace ei ollut tehnyt mitään pahaa ja ihmiset olivat silti haavoittaneet häntä. Tunsin murinan nousevan kurkkuuni. "Rauhoitu", Kaira tokaisi väsyneesti. "Kun alamme kulkemaan alas vuorelta, matka helpottuu", kuulin Toran äänen läheltä. Hän puhui Emilyn vanhemmille, Jetille ja Bellalle. He näyttivät molemmat väsyneiltä. Heidän ikänsä painoi jo. "Vielä vähän matkaa", Emily kannusti. Toivoin, että se todella oli totta. Toivoin, että olisimme pian kotona.