The Legend of Lucas & Robin

Tehtävä

Akiran näkökulma:

"Aika nukkua. Ketkä ovat valmiita vahtivuoroon? Jotkut nurisivat väsyneinä ja nuolivat polkuanturoidaan, jotka tykyttivät kipeästi. Ei kukaan ollut tottunut vaeltamaan näin kauan yhteen kyytiin. Klaanien jäsenet haukottelivat rättiväsyneinä. Tuliklaanin Blake päätti kumminkin ryhtyä ekaan vahtivuoroon: "Minä voin vahtia." Seuraavaksi joukko vesiklaanilaisia tulivat Astron ympärille kertoakseen, että he aikoivat vahtia. Astro nyökytteli tyytyväisenä. Periaatteessa voisin itsekkin ryhtyä vahtivuoroon. En ollut niin väsynyt ja siinä vartioidessa voisi napata kanin jos toisenkin syötäväksi. Olin juuri nousemassa ja lähtemässä Astron luokse, kun tajusin ajoissa, etten minä voinut. Astro tuskin antaisi sokean vahtia toisten turvallisuutta. Pudistin päätäni turhautuneena. Sekin vielä. Kai minun pitäisi tyytyä nukkumiseen. Tällä kertaa olimme löytäneet hylätyn karhunpesän, johon vanhukset pääsivät nukkumaan. Ympärillä oli metsää, joka suojasi kylmältä talvituulelta. Onneksi lunta ei ollut satanut lisää, eikä pilviä ollut kerääntynyt taivaalle. Tuikkivat tähdet näkyivät tummalla taivaalla kauniina. Tiesin kuitenkin, ettei minulla ollut paljoa aikaa. Minun olisi toimittava nyt, kun olimme jo ylittäneet vuorenkin. Odotin, että muut asettuivat nukkumaan. Kun vartijat menivät asemiinsa, kiersin heidät päästäkseni joukosta kauemmaksi. Olisi kiivettävä korkealle, jotta näkisin paremmin. Kun olin tarpeeksi kaukana, etsin suuren ja vahvaoksaisen puun ja kiipesin sitä ylös. "Mitä sinä teet?" kuulin Robinin äänen alhaalta. Hän näytti typertyneeltä ja pieneltä sieltä ylhäältä katsottuna. "Kiipeilen?" vastasin sarkastisesti. "Keskellä yötä?" Robin toisti epäuskoisena. Hän heilautti kippuraista häntäänsä hermostuneena. "Niin", vastasin mietteliäänä. Miten tätä nyt hänelle selittäisikään. Kiipesin seuraavalle oksalle ja katsoin kaukaisuuteen. Kuu möllötti taivaalla. Metsä näytti jatkuvan pitkään kauaksi, mutta huomasin aika lähellä sijaitsevan aukion. Sieltä kajasti valoa. Tuollaisen valon hän muisti nähneensä tulevan isäntänsä asunnosta. Siellä täytyi olla ihmisten asutusta. Aloin laskeutumaan alas puusta ja pidin mielessäni suunnan, missä näin valoa. Päästessäni alas Robin päästi matalan murahduksen. "Mitä nyt?" kysyin hämmentyneenä ja katsoin häntä silmiin. Hän hermoili. "Et ole oma itsesi, Lucas", Robin paljasti ja katsoi minua epäilevästi. Käänsin katseeni pois nopeasti. Oliko hän huomannut, että käytin silmiäni? "Kuinka niin?" kysyin hämmentyneenä. Mitä minussa oli niin paljon eroavaista Lucakseen? "En minä tiedä. Se vain tuntuu siltä...Anteeksi", Robin takelteli katse suunnattuna maahan. Kävi hieman Robinia sääliksi. Hän ei yhtään tiennyt, missä mennään. Huokaisin. Pitäisiköhän minun kertoa pennulleni, että minä se tässä olin, eikä Lucas? Painauduin ajatuksiini ja tavoittelin Lucasta. "Niin?" Lucas vastasi melkein heti. "Mitä mieltä olet, pitäisikö meidän kertoa Robinille siitä, että minä näen? Se helpottaisi tätä tehtävää", selitin ajatuksissani. "Sinähän sen päätät, isä. Muutenkin, eikö Robinista voisi olla apua? Saisit toiset silmäparit käyttöösi...Voisinpa itsekkin auttaa jotenkin", Lucas vastasi mietteliäänä. "Sinähän autat koko ajan. Älä huoli, Lucas", lupasin hymyillen mielessäni. Sain vastaukseksi myöntävän hiljaisuuden. Palautin ajatukseni takaisin tähän maailmaan ja Robiniin, joka yhä odotti minun vastaavan. "Robin", kutsuin häntä omalla äänelläni. Valkoturkkinen naaras hätkähti taaksepäin ja katsoi minua suu ammollaan: "M-Mitä?" Hymyilin huvittuneena. Ei minun oma ääneni noin sävähdyttävä ollut. "Niin, en ole Lucas", jatkoin omalla äänellä puhumista. "Miksi sinun äänesi kuulostaa ihan...Akiralta", Robinin ääni hiljeni loppua kohden. "Siksi, koska minä olen isäsi. Hallitsen Lucaksen kehoa", selitin nopeasti. "Hallitset hänen kehoaan?" Robin kysyi kääntäen päätään oikealle hämmentyneenä, "miten se on mahdollista?" Heilautin häntääni leikkisästi: "Tähtiklaani osaa kaikenlaista." Robin nyökkäsi. "Mutta...Mitä sinä täällä?" Robin kysyi ja katsoi minua uteliaasti liloilla silmillään. Hän värisi jännittäen. "Se on monimutkainen juttu. Tähtiklaani laittoi minut auttamaan uuden kodin etsinnässä. Se on kuitenkin salainen asia, en saisi herättää huomiota. Minä olen nyt Lucas, enkä saa näyttää kenellekkään olevani joku muu. Se tuottaa hieman ongelmia, mutta pakko kai se on kestää", selitin huojentuneena, että pystyin puhumaan tästä jollekulle. "Sehän on hienoa! Ihana saada sinut takaisin!" Robin haukahti ilahtuneena ja painoi päänsä rintaani. "Mutta tuleehan Lucas takaisin?" Robin varmisti vielä. "Tietenkin. Lainaan hänen kehoaan vain. Lucas kyllä kuulee kaiken, mitä puhun tai mitä me puhumme. Ja hän näkee kaiken, mitä teemme", selitin Robinille lohduttavasti. Ei hänen veljensä sentään kuollut ollut. "Niinkö? Voinko siis sanoa hänelle nyt jotakin?" Robin kysyi heilauttaen häntäänsä iloisesti. Nyökkäsin. "Hei Lucas", Robin tervehti hymyillen. "Hei" Lucas vastasi liikuttaen suutani puolestani. Se tuntui oudolta, kuin kaksi hallitsijaa samassa kehossa. No, niinhän se olikin. "Alan nyt puhumaan taas Lucaksen äänellä. En voi riskeerata sitä, että joku kuulisi minun puhuvan omalla äänelläni", selitin katsellen ympärilleni tarkkaavaisesti. Vatsani murisi keskeyttäen ajatukseni. "Saalistetaanko, ennen kuin palataan takaisin leiriin?" kysyin mietteliäänä. "Tietenkin, kunhan kerrot kaiken siitä suunnitelmasta", Robin pyysi innokkasti. Nyökkäsin. Käännyin kohti metsää, mutta säikähdin hirveästi, kun eteeni ilmestyi valkoturkkinen hahmo. Lumi? Ei, se ei ollut Lumi. Tora seisoi edessäni ja katsoi minua mittaillen. Virnistin hämilläni. Mitä hän halusi? "Akira?" Tora kutsui. Nielaisin. Olin jäänyt kiinni. Tora räpäytti ainoaa keltaista silmäänsä. Hän kumarsi kunnioituksesta. "Ei, lopeta", pyysin omalla äänelläni hiljaa. Tora suoristi olemuksensa. "Olet tullut takaisin. Onko Kaylakin täällä?" Tora kysyi uteliaasti, toiveikkaasti. "Ei. Olen ainoa Tähtiklaanin soturi, joka on tullut takaisin", paljastin surullisena. Tiesin, kenet Tora halusi eniten nähdä. Oman veljensä Rockin tietenkin. "On aivan upeaa nähdä taas sinut. Se olikin aika...Tuttua se saalistuksesi", Tora henkäisi. Valkoturkkinen, minua vanhempi susi osoitti nyt niin suurta kunnioitusta minua kohtaan, että olin pakahtua. Pitikö hän minua jonkinlaisena johtajana nyt? Robin katseli taempaa sanomatta mitään. En minäkään tiennyt, mitä sanoa. "No...Ehkä se oli vähän läpinäkyvää", tokaisin virnistäen. "Aiotko johtaa nyt Astron tilalla?" Tora kysyi vakavana. Katsoin häntä hämmentyneenä. "Ei, en usko että voin tehdä niin jäämättä kiinni. Pidäthän kuonosi kiinni?" pyysin rauhattomana. Kenenkään ei oikeastaan pitänyt tietää läsnäolostani täällä. Se vain tuntui oikealta kertoa Robinille. Olihan hän pentu siinä missä Lucaskin minulle. "Mikä on suunnitelma?" Tora kysyi kiertäen minua toiveikkaana. Eikö hän luottanut Astron johdatukseen? "Meidän on löydettävä ihmisten asuinalue", selitin epävarmana. En vielä tiennyt, mitä meidän pitäisi siellä tehdä. Toivoin Kaylalta tai muilta Tähtiklaanin sotureilta johdatusta. "Ihmisten luokse?" Tora toisti pelon värähdys äänessään. Uskoin, että hän ajatteli omaa kumppaniaan ja heidän pentuansa Dawnia. Hän ei halunnut menettää heistä kumpaakaan. "Sieltä löytyy vihje, joka vie meidät uuteen kotiimme", selitin pohdiskellen tulisesti. Mikä se vihje oli? No, ei mitään hajua. "Voin auttaa", Tora lupasi. "Kiitos, Tora", kiitin kohtelaasti, täynnä kunnioitusta häntä kohtaan. Olin iloinen, että tuo viisas soturi oli minun apunani tässä Robinin ja Lucaksen rinnalla. Ehkä se ei ollutkaan niin paha asia, että muutkin tiesivät läsnäolostani? 

Seuraavana aamuna minä, Tora ja Robin olimme kokoontuneet kolmestaan erikseen muista, jotka valmistautuivat matkan jatkamiseen. En tiedä, miten ottaisin asian esille. Miten voisimme lähteä pois klaanien luota omille teillemme hetken ajaksi, kun joukko liikkuisi sillä aikaa kun olemme poissa hyvin kauas meistä. Siinä tapauksessa emme mahdollisesti löytäisi enää klaaneja. En halunnut niin tapahtuvan. "Tora, voitko pyytää Astron tänne?" kysyin Lucaksen äänellä. Tora nyökkäsi ja lähti astelemaan poispäin. Istahdimme Robinin kanssa maahan odottamaan. Miten muotoisin asian Astrolle? En usko, että hän ainakaan jäisi odottamaan meitä. Kaiken lisäksi hän pitäisi tätä vain lapsellisena tutkimusretkenä. Pohdin kuumeisesti tätä asiaa. Pian näinkin jo Astron ja Toran kiiruhtavan kohti meitä. Astron erivärisissä silmissä oli päättäväinen katse. Hän käveli hiljaisesti vierellemme ja istahti: "Mitä nyt?" Astro katsoi minua suoraan silmiin. "Meidän pitää tutkia läheisiä alueita niiden metsästäjäkoirien varalta", Robin selitti hermostuneesti. Oli vaikeaa keksiä mitään tekosyitä. "Akira, jos vain puhuisitte oikeasta suunnitelmastanne", Astro tokaisi tylsistyneesti. "Tiedätkö sinä?" kysyin hämmentyneenä käyttäen omaa ääntäni. "Tietenkin. Kayla kertoi minulle unessa", Astro tokaisi, kuin siinä ei olisi mitään ihmeellisempää. Nyökkäsin. Tora oli siis pitänyt lupauksensa suunsa kiinni pitämisestä. "Aiomme etsiä läheisen ihmisten asuinalueen. Tähtiklaanin mukaan sieltä löytyy vihje, minne meidän kuuluisi mennä", selitin nopeasti. Astro nyökytteli: "Tarvitsetteko lisävoimia?" hän kysyi ymmärtäväisesti. "Liikeneekö joukoista ketään mukaamme?" Robin kysyi hämmentyneenä. "Voimme liikkua hitaasti eteenpäin, mutta toivomme teidän kiirehtivän. Ei sitä tiedä, kuinka kaukana ne metsästäjäkoirat ovat vai ovatko he perässä ensinkään", Astro selitti. "Voin antaa käyttöönne pari Vesiklaanin soturia. Heistä löytyy innokkaita", mustaturkkinen johtaja lupasi. "Tora, haetko tänne Joen, Hunterin ja Sucren?" Astro pyysi ystävällisesti. Tora nyökkäsi ja lähti toistamiseen pois paikalta. Jäimme Robinin ja Astron kanssa odottamaan. "Minne aiotte suunnata sillä aikaa?" kysyin mietteliäänä. "Kun laskeuduimme alas vuorelta, näimme joen virtaavan metsän lävitse. Ajattelimme käydä siellä juomassa ja saalistamassa", Astro selitti. Muistelin nähneeni sinertävän, kiemurtelevan joen kaukaisuudessa katsellessani alas vuoren rinteeltä. Joki oli kimaltanut kauniisti auringon paistaessa siihen. "Tulemme sitten sinne", lupasin ja nousin jaloilleni. "Kayla luotti sinuun Akira, joten niin luotan minäkin. Luotan, että tuot soturimme ehjänä takaisin", Astro kertoi kunnioittavasti. Nyökkäsin ja vastasin hänelle: "Kiitos. Toivon, että tekin onnistutte pääsemään joelle ehjänä." Astro nyökkäsi ja nousi itsekkin jaloilleen, kun Tora tuli luoksemme kolmen uroksen kanssa. Yksi heistä oli valkoturkkinen susiuros. Hänellä oli vihreät silmät. "Tässä on Joe", Astro esitteli. Nyökkäsin hyväksyvästi. Seuraavaksi eteeni ilmestyi toinen uros: hänellä oli oranssi turkki ja keltaiset silmät. "Tämä on Sucre", Astro jatkoi vielä ja tervehti soturia nyökäten. Sucren vieressä seisoi mustaharmaaturkkinen susiuros keltaisine silmineen. "Ja tämä on Hunter", Astro esitteli. En tiennyt heistä tai heidän luonteestaan, mutta toivoin että me tulisimme toimeen. "Eiköhän siis lähdetä", tokaisin ja heilautin häntääni iloisesti. "Lucas toimii johtajananne jonkin aikaa. Totelkaa häntä. Onko selvä?" Astro selvitti kohteliaasti. "Tietenkin", Sucre myönsi ja katsoi minua kohti. Hän nyökkäsi hyväksyvästi. Valkoturkkinen Joe teki samoin. Hetken epäröinnin jälkeen Hunterkin teki samoin. "Asia selvä. Nähdään myöhemmin", Astro huikkasi ennen kuin asteli takaisin muiden keskelle jakelemaan ohjeita. "Eli minne suuntaan lähdemme?" Joe kysyi uteliaasti. "Minä näytän", vastasin mietteliäästi yrittäen muistella, mistä näinkään sen valon kajon. "Johda tietä", Tora kehotti. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään kohti suuntaa, jossa ihmisten asuinalue sijaitsi. Me kyllä löydämme sen vihjeen ja löydämme vielä takaisinkin.