The Legend of Lucas & Robin

Timber

Akiran näkökulma: 

Katselin ympärilleni kiinnostuneena. Alue oli tutun näköinen. Se näytti samalta, kuin se kaupunki, mistä löysimme Lunan ja muut. Näkymä rauhoitti minua, sillä täällä alueella ei liikkunut niin paljon autoja. Isot pilvenpiirtäjät olivat jääneet taaksemme. Pysyin taas hengittämään kunnolla. Ison kaupungin hajut saivat minut voimaan pahoin. Mädän lihan, öljyisen kitkerän hajun ja roskien sekoitus voisi saada jopa suurikokoisemmankin suden yökkimään inhosta. Mikasa käveli eteenpäin tasaisin askelin. Hän oli ollut hiljaa koko matkan. Lopulta muutkin joukostamme olivat hiljenneet ja vain seuranneet. "On parempi olla hiljaa", Mikasa oli naukaissut yhdessä välissä, kun Robinin ja Joen keskustelusta tuli liian äänekästä heidän jutellessaan. Valkoturkkiset soturit tukkivat kuononsa heti Mikasan varoittaessa, että kaupungissa ei todellakaan ollut turvallista. Mietin, että minkähänlaisia ne kaupungin koirat olivat? Olisi varmaan mielenkiintoista tavata sellaisia koiria tai kissoja. Mikasa pysähtyi minua kahta suuremman puuaidan kohdalle ja katsoi vain eteensä. "Mitä nyt?" kysyin hiljaa. Mikasa huokaisi syvään ja naukaisi: "Ei mitään. Mennään nyt", Mikasa sanoi ohittaen kysymykseni ja hän kääntyi vasemmalle kujalle. Kujan reunalla kulki rautainen verkkoaita. Sen toisella puolella, kaukana näin koiran kiinnitettynä ketjuun. Mikasa pysähtyi aidan kohdalle. "Onko ystäväsi...Koira?" kysyin hämmentyneenä. Luulin, että Mikasa ei luottanut kovin paljoa tämän kaupungin koiriin. "Hän on ollut ainoa koira, johon olen eläissäni luottanut", Mikasa naukaisi itsevarmasti. Nyökkäsin. Otin huomioon, että Mikasa painotti sitä, että hän oli luottanut tähän koiraan. Mihin se luottamus oli kadonnut? Mikasa katseli ympärilleen varmaankin etsien sisäänpääsyä tuohon aitaukseen. Sitä ympäröi puinen aita tätä reunaa lukuunottamatta. Aitauksen reunalla oli rönsistynyt ihmisten talo. Asuikohan siellä enää ketään? Mikasa alkoi kaivamaan maata nopein vedoin. "Auttakaa häntä", pyysin ja liityin seuraan auttamaan mustavalkoista naarasta kaivamaan kuoppaa verkon alitse. Pian Joe ja Sucre tulivat avuksi. Heidän ollessa apunamme saimme kuopan valmiiksi hetkessä. Mikasa alitti aitauksen ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Seurasin perässä ja näytin hännälläni merkiksi muillekkin seurata. Otin nopeasti Mikasan kiinni. Jos tuo koira hyökkäisi kimppuumme, olisin ekana suojaamassa koiria pelkäävää Mikasaa. Yhtäkkiä mustavalkoinen koira nousikin tassuilleen. Tunsin silmieni pullistuvan hetkeksi järkytyksestä: Urokselta puuttui toinen etujalka. Sen tilalla oli vain tynkä, puolet oikeasta jalasta. Koira itse näytti vanhalta, hänen mustassa turkissaan näkyi harmaita haituvia. Uros haukahti ystävälliseen sävyyn, kuin kokeillakseen meidän ystävällisyyttämme. Haukahdin takaisin merkiksi, ettemme olleet vihollisia. Vanhus näytti rentoutuvan ja se uskalsi taas laskeutua istumaan. Etsin Mikasaa katseellani, mutta hän oli kadonnut jonnekkin. "Hei. Kuka suo minulle tämän kunnian tavata teidät?" vanhus kysyi arvokkaaseen sävyyn. Hän katsoi minua kohteliaasti silmiin, haastamatta riitaa. "Nimeni on A-Lucas ja tässä on siskoni Robin ja ystäväni Tora, Sucre, Joe ja Hunter. Hauska tavata", selitin nopeasti. Tunsin kieleni hieman hermoilevan, sillä olin sanomassa oikean nimeni Lucaksen nimen sijasta. Vanhus ei ollut siitä moksiskaan, hän vain nyökkäsi. "Minun nimeni on Timber. Ystävät kutsuvat Timiksi. Kuinka voin auttaa teitä nuoria susia?" Tim kysyi kohteliaasti. "Oikeastaan me...", olin jo vastaamassa, mutta siinä samassa Mikasa taas ilmestyi paikalle ja tuijotti Timberiä silmiin. Aluksi mustavalkoturkkinen uros ei huomannut häntä pienempää kissaa, mutta pian he molemmat tuijottivat toisiaan kiihkoisasti. Vihoittelivatko he toisilleen? Otin askeleen Mikasan vierelle. Uskallakkin hyökätä hänen kimppuunsa. "Mikasa?" Timber kysyi ääni väristen. Mikasa ei aluksi vastannut. "Kyllä, se olen minä", mustavalkoinen kissanaaras myönsi ja painoi päänsä. "Luulin, että sinä kuolit... Minä luulin, että sinä...Että ne...", Tim haukkui surullisesti. "No empäs olekkaan kuollut", Mikasa naukaisi terävästi. Hän tuijotti Timberiä haastavasti silmiin. Teki mieli vähän torua Mikasaa sellaisesta käytöksestä. Hän tuntui vain haastavan riitaa. Vaikka Timber oli vanha ja jalkapuoli, hän kyllä varmasti puraisisi Mikasan niskat poikki yhdellä puraisulla. Seurasi hetken hiljaisuus. "Luulin, että sinä todella kuolit. Omistajat veivät sinut, etkä koskaan enää palannut", Timber selitti yrittäen hieroa sopua. Mietin hetken, että mistäköhän tässä oli kyse. Istahdin maahan kuuntelemaan, mitä vielä tässä paljastuisi. "He veivät minut sinne ällöttävän hajuiseen rakennukseen. Se, minkä seinät ovat kaikki  valkoisia ja jossa kissat ja koirat tungetaan häkkeihin... Ne puhdistivat haavani, mutta silti he yrittivät tökätä minuun jotakin piikkiä! Siihen minä en suostunut, joten pakenin ikkunasta ulos kaupungin kaduille", Mikasa kertoi omahyväisenä. Hän oli selvästi ylpeä onnistuneesta paostaan. "Eläinlääkärillekkö? Miksi sinä sieltä pakenit?" Timber kysyi huolestuneena. "Luuletko, että antaisin heidän myrkyttää minut litkuillaan?" Mikasa sähähti ja pörrötti turkkiaan. "Ei eläinlääkärit tee sellaista...", Tim vastusti. "No tekeväthän! Kuulin Tikolta, että hänen ystävänsä oli mennyt eläinlääkärille ja häneen oli ruiskutettu jotakin ainetta. Sen jälkeen Tiko ei ollutkaan nähnyt ystäväänsä kertaakaan. En luota niihin ihmishirviöihin", Mikasa tokaisi ja naukaisi tietäväisesti. Hän totisesti tykkäsi haastaa riitaa. "Kuka tämä Tikon ystävä oli?" Timber kysyi hiljaa. "Se oli Haku. Se pullea vanha kissa, joka asui niiden vanhojen ihmisten luona", Mikasa selitti. Timber vilkaisi minuun tietäväisesi ja sanoi: "Hänet varmaan lopetettiin. Hän oli sen verran vanha", Timber haukahti. Katsoin nyt Timberiä hämmentyneenä. En ollut kuullukkaan mitään eläinlääkäreistä, mutta ne kuulostivat todella pelottavilta. "Lopetettiin?" Mikasa toisti epäuskoisena, "mitä sekin tarkoittaa?" Timber huokaisi ja sanoi: "Joskus jos eläin kärsii, ihmisten mielestä ainoa tapa on päästää hänet kärsimyksistään rauhallisella piikillä." Katsoin Timberiä uteliaasti. Oliko Mikasaa yritetty piikittää sellaisella samaisella piikillä? "Yrittivätkö he tappaa minut?!" Mikasa rääkäisi. Nauroin mielessäni huvittuneena. Juuri äskenhän Mikasa oli väen vängällä väittänyt, että ne eläinlääkärit yrittivät tappaa hänet. Ei hänen pitäisi olla yllättynyt. "Siitä en tiedä", Timber haukahti. "En ole edes vanha! Sinun tässä pitäisi joutua piikitetyksi!" Mikasa naukaisi vihoittelevasti. Timber nuolaisi huuliaan hämmentyneenä. "Ehkä niin", mustavalkoinen koira myönsi. Mietin, että miten Timber itse jaksoi olla haastamatta riitaa tämän kissan kanssa? Naaras huuteli häntä kohti koko ajan syytöksiä ja vihaisia naukaisuja, mutta Timber otti kaiken rauhallisesti. Mikasa näytti katuvan sanojaan, mutta ei sanonut mitään. "Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?" Timber kysyi minulta, kun Mikasa ei enää sanonut sanaakaan. "Ei. Mikasalla oli kyllä jotakin sanottavaa", kehotin Mikasaa hienovaraisesti sanomaan asiansa. Selvästi hän ei ollut vielä sanonut sitä, sillä hän käveli ympäriinsä rauhattomana kuin hyperaktiivinen kani. Timber käänsi katseensa Mikasaan ja katsoi tätä ystävällisesti. Hän odotti. Mikasa nuolaisi tassuaan häpeissään ja käänsi katseensa Timberiin. "Olen pahoillani. Ei mun pitäisi syytellä sinua ja huutaa sinulle. Sinä pelastit henkeni ja sen takia menetit oikean jalkasi. En voisi kiittää sinua enempää. Pelastit jopa Tikon hengen...", Mikasa sanoi nöyrästi. Höristin korviani uteliaasti. Näytti siltä, kuin Timber olisi halunnut itkeä: "Mutta minun takiani sinä menetit osan kauniista kasvoistasi. Se on täysin minun syytäni...", Timber murahti syytellen itseään. Hän ei vihoitellut Mikasalle, vaan itselleen. Tuollainen käytös hämmensi minua. "Mitä tapahtui?" Robin kysyi uteliaasti, mutta hienovaraisesti. "Annas kun kerron", Timber sanoi hiljaa ja alkoi tarinoimaan.

Nuoren Timberin näkökulma:

"Mutta ne ovat vaaraksi lampaille!" kuulin isännän huutavan puhelimeen. Se oli sellainen laite, millä pystyi puhumaan toisille ihmisille ja eläimille jopa pitkän matkan päästä! Huikeaa, eikö? Olihan tuo ihmisten tekniikka aika upeaa. Olin vuosien aikana oppinut ihmisten kieltä ja ymmärsin mitä he puhuivat. En kuitenkaan pystynyt millään puhumaan heidän kanssaan, se oli vaikeaa. Astelin ulos kopistani ja katselin kohti lampolaa, missä lampaat olivat tallessa. Siellä ne asuivat ja määkivät innokkaina. Pian ne pitäisi ajaa niitylle. Minä rakastin sitä hommaa. Heilautin mustaa häntääni iloisesti. Tämä se vasta oli maatilakoiran elämää. Olihan minulla myös 'työnimike' ja se oli lammaskoira. Haha, olin vain niin ylpeä itsestäni. Huomasin, että emäntä astui kauempana ulos autosta kädessään iso kori. Haistoin oudon, tuntemattoman tuoksun ja juoksin emäntää kohti uteliaana. Toiko hän minulle uutta ruokaa ehkä? Pysähdyin emännän eteen ja katsoin häntä anovasti ja käänsin päätäni kallelleen. Tämä onnistui aina. Emäntä kumartui hieman ja näytti minulle, mitä korissa oli. "Kissanpentuja", emäntä sanoi. Katsoin koria hämmentyneenä. Korissa makasi kaksi mustavalkoista kissanpentua, joista molemmat katsoivat minua uteliaasti oransseilla silmillään. Heilautin korviani hämmentyneenä. En ollut eläissäni nähnyt mitään tuollaista! Olin kyllä nähnyt täysikasvuisia kissoja, mutta nämä pienet olivat kyllä suloisia. "Ne ovat uusia ystäviäsi", emäntä jatkoi ja otti korin taas mukaansa ja kantoi sitä kohti läheistä tallia, jossa oli suurikokoisia hevosia. Sinne minulla ei ollut asiaa. Viimeksi olin säikäyttänyt yhden hevosen suunniltaan ja se oli talloa minut kovien tassujensa alle. Niitä kai kutsuttiin kavioiksi. Seurasin kuitenkin tällä kertaa innokkaasti emäntää, sillä halusin tutustua näihin uusiin kavereiheni. 

Katselin ulkona auringonlaskua kaksi kissanpentua vierelläni. He katsoivat minua uteliaasti, yhä hiljaa. "No, ettekö te osaa puhua?" kysyin huvittuneena. Kissat olivat vain tuijottaneet puuhiani koko päivän mitään muuta tekemättä. Ne eivät oikein juoneet niille annettua maitoakaan ilman, että olin heidän vierellään. "Osataan!" naaraskissa naukaisi ja katsoi minua haastavasti. Haukahdin huvittuneena. "No, sepäs kiva", vastasin yhä nauraen. "Mitkä ovat teidän nimenne?" kysyin uteliaasti. Halusin palavasti tietää. Sehän oli ystävyyden tärkeimpiä alkutekijöitä. "Ei meillä ole nimiä...", uroskissa uskaltautui kertomaan. "Vai niin", haukahdin hämmentyneenä. "Voisitko sinä ehkä keksiä meille nimet?" naaraskissa kysyi oranssit silmät avonaisina. Hänen veljensä katsoi myös minua anovasti. "Minäkö? Miksi?" vastasin hämmentyneenä. Yleensä emo tai isä antoi pennuilleen nimen. Enhän minä näiden kahden isähahmo ollut? "Ole kiltti!" naaraskissa pyysi taas. "Selvä sitten", sanoin mietteliäänä. Katsoin kohti taivasta ja mietin sopivia nimiä. Olin itse saanut nimeni isältäni, joka oli tämän maatilan paras lammaskoira. Rauha hänen muistolleen. Hetken mietittyäni käännyin taas kohti kahta pentua ja kysyin lempeästi: "Kelpaisiko Mikasa ja Tiko?"