The Legend of Lucas & Robin

Yllätys

Nuoren Timberin näkökulma:

"Mikasa?" naaraskissa toisti. Uroskissa taas näytti miettivän jotakin. "Kelpaako se nimeksesi?" kysyin naaraalta. "Tietenkin!" Mikasa naukaisi hymyillen. "No, mitä tykkäät uudesta nimestäsi, Tiko?" Mikasa kääntyi kutsumaan veljeään uudella nimellään. "Se on upea, Mikasa", Tiko naukaisi rintaansa pörhistäen. Haukahdin huvittuneena. Kaksi kissanpentua kääriytyivät vatsaani vasten ja kehräsivät. "Mikä muuten sinun nimesi on?" Mikasa kysyi haukotellen. "Timber", vastasin lempeästi. Mikasa ja Tiko nukahtivat nopeasti. Käänsin katseeni takaisin auringonlaskuun. Siinä auringonlaskua katsellessa kaikki tuntui niin täydelliseltä. 

Heräsin kaukaiseen ulvontaan. Nostin korvani pystyyn hämmästyksestä. Täällä ei pitäisi olla muita koiria, kuin minä. Yhtäkkiä tunsin kylmän vatsassani. Tiko ja Mikasa olivat kadonneet jonnekkin. Nousin nopeasti tassuilleni ja kutsuin molempia nimeltä: "Mikasa! Tiko! Missä olette?" Aloin jo huolestua. Oli jo aika pimeä. Haistelin maata ahnaasti. En yleensä joutunut jäljittämään mitään, mutta nyt oli pakko. Haistoin maitoiset pentujen tuoksut heikosti. Lähdin seuraamaan tuoksujälkeä sydän pamppaillen. Toivoin, ettei niille pennuille ollut sattunut mitään. Kuulin lampaiden hermostuneet määinnät. Mikä niitäkin risoi? Päädyin haistelemaan ilmaa. Ympärilläni leijui tuttu tuoksu, jota en vain onnistunut tunnistamaan. Se oli kuin häivähdys omaa tuoksuani, mutta kaukaista sellaista. Kuulin taas ulvontaa. SUSIA! Tajusin vain hetken liian myöhään, mikä vaara tätä maatilaa uhkasi. Lähettyvillä oli susia ja kaksi kissanpentua oli kateissa! Koko kehoni värisi pelosta. Ajatuskin noista verenhimoisista raakalaisista sai kehoni värisemään pelosta. Sudet olivat sukua koirille, mutta silti voisi olla niin, että ne eivät piittaisi tippaakaan siitä. Isäni oli tappanut susi, kun tämä oli pelastanut kadonneen karitsan sen hampaista. Nielaisin. Tätä tarkoitti olla lammaskoira. Keräsin rohkeuteni ja huokaisin syvään. Minun olisi syöksyttävä vaaraan henkenikin uhalla, vaikka se tarkoittaisi hengen menettämistä. Minun olisi löydettävä Tiko ja Mikasa: nopeasti! Lähdin seuraamaan hajujälkeä varuillani. Kiersin hevostallin taakse. Pian näinkin onnekseni Tikon ja Mikasan lähellä metsän reunaa. Tiko yritti kiivetä puuhun. "Katso mitä minä osaan!" Tiko hihkaisi ja kiipesi kynsiensä varassa ylöspäin. Huomasin, että Tikon ote lipesi ja juoksin nopeasti ottamaan pienikokoisen kissanpennun ilmasta kiinni. "Huh, kiitos Timber!" Tiko naukaisi. "Täällä on vaarallista. Juoskaa heti hevostallin sisälle!" kuiskasin hiljaa. Tiko ja Mikasa eivät näyttäneet tajuavan vaaran olevan lähellä, sillä Mikasa oli jo kiipeämässä takaisin puuhun. "Alas sieltä!" haukahdin hermostuneena ja katselin ympärilleni. Odotin koko ajan kiiluvan silmäparin ilmestyvän pimeyteen.  "Menkää nyt, olkaa kilttejä", pyysin sydän pamppaillen. Tönäisin Tikoa kohti tallia. Menkää nyt, olkaa niin kilttejä! Yhtäkkiä kuulin murinaa takaamme. Pimeydestä ilmestyi mustaturkkinen urossusi. Se murisi ja katsoi pentuja lipoen huuliaan. "Uskallakin yrittää!" haukuin vihaisesti. "Menkää!" sihahdin pennuilla, jotka lähtivät tarpomaan kohti hevostallia. "Yritätkö viedä ruokani?" susi kysyi virnuillen. "He eivät ole ruokaa!" murisin vihaisesti sudelle. Susi haukahti merkkihaukahduksen. Höristin korviani. Oliko täällä muitakin? Puskista ilmestyi kaksi ruskeaturkkista sutta, toinen naaras ja toinen uros. "Napatkaa nuo rääpäleet!" musta susi käski. Naarassusi ryntäsi kohti Tikoa ja Mikasaa, mutta ehdin väliin. Purin naarasta kaulaan ja heitin  tämän kauemmaksi pennuista. Pakokauhuni yltyi. En mitenkään selviäisi noita kolmea vastaan yksin. "Pakene!" Mikasa huusi paikalleen jähmettyneenä. "Menkää! Se on käsky!" huusin Mikasalle vihaisesti. En halunnut antaa näitä pentuja susien suihin. Seuraavaksi uros suuntasi minua kohti. Väistin hänen hyökkäyksensä ja potkaisin tämän aasinpotkulla pois. Susi vinkaisi ja nousi jaloilleen muristen. "Ettekö te pärjää yhdelle lammaskoiralle?" susi nauroi kolkosti. "Pärjätään", susinaaras ärähti ja juoksi taas kohti Tikoa. Sydämeni pomppasi kurkkuun, kun Tiko vinkaisi kivuliaasti. Juoksin suoraan kohti naarasta ja tönäisin tämän kauemmas. Otin nopeasti Tikon hampaisiini ja heitin tämän heinäpaalikasan päälle. Tunsin veren maun suussani. Vuotiko Tiko verta? Toivoin, että hän oli laskeutunut pehmeästi, sillä en nähnyt tuon heinäpaalikasan päälle. Missä Mikasa oli? Kuulin yhtäkkiä kauhistuneet rääkäisyn. Näin urossuden raatelevan Mikasan kasvoja toisella etutassullaan. Varastin Mikasan tältä hengästyneenä läähättäen. Heitin myös Mikasan turvaan heinäpaalien päälle. "P-Pysykää siellä!" haukahdin rättiväsyneenä. Sinne tänne juoksentelu ja pentujen heittely sai minut väsyneeksi. "Nyt saat katua!" musta susi murisi ja lähestyi minua uhkaavasti. Kaksi punaturkkista sutta tulivat perässä. Musta susi otti kiinni oikeasta etujalastani ja puristi. Koko kehoni läpi kulki vihlova kipu, joka tuli etutassustani. Kuulin naksahduksen. Kipu oli hirvittävä. Kaiken lisäksi tunsin kivuliaat purukalustot kummallakin puolella kaulaani. Tämä oli kai sitten loppuni. Musta susi ravisteli jalkaani, kuin se olisi ollut jokin riistaeläin. Vinguin kivusta. Yhtäkkiä kuulin korkeita laukauksia. Sudet irrottivat otteensa ja pysähtyivät. Ne lähtivät pian pinkomaan pakoon, kun kuului toisia laukauksia. Käänsin katseeni koti taloa, missä isäntä ja emäntä asuivat. Isännällä oli ase kädessään. Hän oli sillä ampunut kohti noita hirvittäviä raakalaisia. Haukuin kohti heinäpaalia viimeisillä voimillani. Emäntä käveli heinäpaalien luokse ja kiljaisi: hän nosti kaksi mustavalkoista myttyä alas heinäpaalien päältä. Siristin silmiäni väsyneenä. Olettehan te elossa? Enhän minä epäonnistunut tehtävässäni? Näin kuitenkin molempien pentujen hengittävän. Mikasa hengitti raskaammin. Sen näyn nähtyäni vaivuin tiedottomuuteen. 

Robinin näkökulma:

Kuuntelin Timberin kertomusta selkäpii karmien. En tiennytkään, että jotkut sudet olivat todella noin julmia. "Sitenkö sinä menetit jalkasi?" kysyin uteliaasti. Yritin kuulostaa kohteliaalta, mutta taisin onnistua siinä aika huonosti. "Kyllä. Eläinlääkäri poisti katkenneen osan ja minulle jäi vain tämä tynkä", Timber haukahti hyväntuulisesti. Hän ei yhtään häpeillyt jalkaansa. "Mutta koska sen jälkeen en kuullut sinusta tai Tikosta Mikasa, minä luulin teidän molempien kuolleen...", Timber kääntyi kohti Mikasaa. Mikasa nyökkäsi ja katsoi ainokaisella silmällään maata. "Ei se ollut sinun syytäsi, Mikasa", Timber lohdutti. "Niin ei myöskään sinun", Mikasa intti. "Ja vaikka Tikon henki säästyi silloin, se ei säästynyt täällä kaupungissa", Mikasa naukaisi surullisesti. "Hetkonen?! Onko hän...?" Tim tokaisi järkyttyneenä. Mikasa nyökkäsi. "Luulin jo...Että olisin nähnyt teidät molemmat taas elävinä", Timber haukahti surullisena. "Niin. Siitähän on jo aikaa", Mikasa naukaisi myöntävästi. "Rauha hänen muistolleen", Timber haukahti surullisesti. "Ja nyt minä tuota...Aion jättää tämän kaupungin", Mikasa maukui hiljaa. "Jättää?" Timber toisti hämmentyneenä. "Niin. Lähden pois kaupungista asumaan muualle. Jonnekkin, jossa on turvallisempaa", valkomusta naaras kertoi. Timber näytti jo päältä päin murtuneelta. "Lähtisin itsekkin, mutta en usko että pärjäisin enää villissä luonnossa. Ja en tiedä, voisinko jättää isäntää", mustavalkoinen vanhahko uros kertoi. Mikasa nyökkäsi. "Tiedän, millaista on kissalle elää täällä, joten ymmärrän hyvin", Timber jatkoi turhautuneen kuuloisena. "Sinä et siis?" varmistin vielä. "Ei. En ole koskenutkaan kissan lihaan", Timber sanoi inhoa täynnä. "Syöt siis varmaan ihmisten antamaa ruokaa?" Akira kysyi uteliaasti. Muistin, että isähän oli ollut koti koira joskus. Hän varmaan tiesi, miltä koiranruoka maistui. "Kyllä. Sen takia en olekkaan niin...Luinen kuin sinä", Timber tokaisi katsellen Mikasaa, jonka kylkiluut näkyivät. Mikasa murahti ja käänsi katseensa pois tympääntyneenä. "En luota enää ihmisiin. Ne yrittivät piikittää minua silloin, kun olin pentu, ja vain sen takia, että menetin osan kasvoistani! En koskaan unohda sitä!" Mikasa sähähti ja heilautti häntäänsä mielenosoituksellisesti Timberin kuonolle. "Ihmisiin ei muutenkaan ole luottamista", Hunter murahti arvostelevasti samalla katsellen Timberiä, jonka kaulassa kiilsi kaulapanta. Timber ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa. "Olen samaa mieltä", Joe haukahti. Päätin olla sanomatta mitään, ettei vanha Timber tuntisi oloaan nurkkaan ahdetuksi. "Minne te aiotte lähteä?" Timber kysyi hetken kuluttua. "Emme tiedä. Jonnekkin kauas tästä kaupungista", selitin väsyneesti. Ajatuskin taivaltamisesta sai minun tassuni kipeiksi. "Menettekö joen toiselle puolelle?" Timber kysyi yhtäkkiä yllättävän kiinnostuneena. "Kyllä, luulisin niin", Akira vastasi yhtä hämillään kuin minäkin. "Sitten minulla on teille neuvo", vanha koirauros tokaisi ja astui askeleen kohti Akiraa. "Kun näette kolme hylättyä ihmisten rakennusta, varokaa menemästä sen lähettyvillä oleviin metsiin", Timber haukahti. "Miksi?" kysyin hämmetyneenä. "Siellä on se raakalaismainen susilauma, josta kerroin. Muutimme tänne kaupunkiin juuri niiden susien takia. Isäntä sanoi jotakin, että alueesta tuli luonnonsuojelualuetta. En kyllä ihan ole varma, mitä se tarkoittaa. Kuitenkin sen takia jouduimme muuttamaan", Timber kertoi vakavana. "Isäntäsi...Sanoi? Ymmärrätkö sinä ihmisten kieltä?" Sucre kysyi yllättyneenä. "Tietenkin", Timber tokaisi, kuin se ei olisi juttu eikä mikään. "Sinusta olisi niin paljon hyötyä klaaneissa...", sanoin ihaillen. Jos hän tiesi, mitä ihmisten sanoisivat, voisimme ymmärtää, mitä ne aikovat. "Luonnonsuojelualue?" Akira toisti takertuneena tuohon sanaan. "Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, että ihmiset eivät saa asua siellä", Timber mietiskeli ääneen. Timber kääntyi minun puoleeni ja käänsi päätään hivenen oikealle kysyvästi: "Mikä on klaani?" Oli outoa tavata joku, joka ei tiennyt klaanien olemassaolosta. "Klaanit ovat lyhyesti sanottuna laumoja, joissa on susia, koiria ja kissoja", Akira selitti lyhyesti. "Vai...Niin. Kuulostaa kivalta", Timber sanoi mietteliäänä. Yhtäkkiä kuulimme kovaäänistä haukuntaa alittamamme aidan takana. Silmäni revähtivät auki nähdessäni suuren joukon koiria haukkumassa meille aidan toisella puolella. Niitä oli kymmeniä! Yksi koirista hyppäsi aidalle ja siitä toiselle puolelle: sille puolelle, missä me olimme. "Ne ovat tuolla!" kuulin yksittäisiä haukahduksia tuntemattomien koirien joukosta. Olivatko ne etsineet meitä? Ja kaikista askarruttavinta oli, että miksi?