Kaikki luvut Louisin näkökulmasta ellei toisin mainita.
Viilto viillon perään. Lattia tulvi verta. Ihana kipu täytti kehoni. Tätä kaikki halusivat. Kukaan ei tulisi kaipaamaan minua. En nähnyt kuin pieniä varjoja enään. Veitsi tipahti kädestäni kolahtaen kylpyhuoneen lattialle kun kaatusin kahden unilääke purkin viereen ja tunsin kuinka suloinen kuolema ottaisi minut pian valtoihinsa.
Ihmiset jotka kiusasivat minua tulisivat ratkeamaan riemusta kun kuulisivat säälittävän homo Louisin vihdoinkin tappaneen itsensä. Tunsin kuinka käsistä ja jaloista lähti tunto kunnes kaikki pimeni enkä tuntenut enään muuta kuin ihanaa rauhaa ja hiljaisuutta.
Piip piip. Tältäkö kuolema tuntuu. Kuulin jonkun piippaavan ja avasin hitaasti silmäni ja näin vain kirkasta valoa. Yhtäkkinen kipu mahassani ja raajoissani saivat minut sulkemaan silmäni uudestaan.
Tunsin kuinka joku tarttui käteeni. Oliko se kuolema. Avasin silmäni uudelleen ja näin äitini itkusta punaiset silmät ja poskille levinneet ripsivärit. Äidin punainen huulipuna oli sotkuisesti suun ympärillä ja äiti näytti sairaalta.
"Äiti?" Sanoin mutta se tuli vain kuiskauksena suustani.
"Voi Louis kulta. Miten en huomannut tilaasi. Olen pahoillani." Äitini sanoi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Olin pettynyt itseeni. En taaskaan onnistunut. Miksi tämä menee aina näin. Miksen voi vaan kuolla? Kaikilla menisi paremmin. Tunsin kuinka pieni lämmin kyynel valui alas poskiani. Vittu. Ei tämän näin pitänyt mennä.
Ovi avautui ja suuntasin välittömästi katseeni oveen. Sieltä astui noin 40.v mies lääkäri valkoisessa takissaan pidellen paperinippua.
"Rouva Tomlinson? Voisitko tulla vähäksi aikaa ulkopuolelle?" Lääkäri kysyi.
Äiti nousi ja vilkaisi minua vielä nopesti kunnes lähti lääkärin perässä ovesta ulos sulkien sen. Tästä ei seuraisi hyvää.
Ookkei. Tää on ny vähä tämmönen mut heh koittakaa kestää. Seuraava luku tulee varmaa huomenna. :)
