Tänään olisi se päivä. Tänään saisin jättää kotini ja perheeni. Makasin sängyssäni ja toivoin, että elämäni olisi parempaa. Haluaisin olla komea ja suosittu.
Kävelin kylpyhuoneeseen ja tein aamutoimeni.
Kävelin takaisin huoneeseeni. Otin patjan välistä pienen mustan vihkon johon olin kirjottanut tunteitani nämä kaikki vuodet jona minua oli kiusattu
Laitoin vihkoni paitani sisään ompelemaani pieneen taskuun jottei kukaan voisi viedä sitä ja saisi tietää kiusaamisestani.
"Louis tule meidän pitää lähteä!" Äitini huusi alakerrasta. Sujautin vielä partaveitsenterän salataskuuni, nappasin laukkuni ja lähdin kävelemään portaita alas.
Äitini näytti sairaalta ja punaisista silmistä huomasin että hän oli itkenyt.
Astuin lähemmäs ja hän kaappasi minut haliin. Ainoa ihminen jonka haleista olin ikinä nauttinut oli äitini.
Kun olimme halanneet, äiti pyyhki silmiään ja avasi oven. Vilkaisin vielä taloamme ja astuin ovesta. Jalkani tärisivät kun kävelin autollemme.
Jouduin pysähtymään ja ottamaan tukea seinästä, etten kaatuisi. Äitini auttoi minua kävelemään.
Ajoimme puoli tuntia hiljaisuudessa, kunnes käänyimme hiljaiselle metsätielle. Hetken päästä suuri rakennus kohosi metsän takaa ja tajusin että tämä on viimeinen vapaa hetkeni vähään aikaan.
Sori en kirjottanukkaa eilen lukuu niiku lupasin mut täs on kumminki nyt tää luku. Emmä oikee tiiä millanen tää on mul ei oikee mielikuvitus toiminu joten nii. Ei mulla muuta :))
