Surmansilmukka

2 - Raakileen Ikoni

"Minä olen Hopeavaris."

Hyppäsin pois kaiteelta ja kiiruhdin luutnantti-Grein luokse. Hän oli saanut iskun puukosta vatsaan. Jos tyrehdytän verenvuodon nopeasti, hän selviää. Otin repun pois selästäni ja kiitin päätöstäni pitää se mukana. Avasin nahkaläpän ja etsin kiireellisesti parantajan silikaatin, toiselta nimeltään Amorfiinin.

Läpinäkyvä ja lasin kova lieriö oli reppuni pohjalla. Sidoin sormeni sen ympärille ja vedin ohuen silikaatin ylös. Täytyi olla nopea.
Painoin Amorfiinin tajuttoman luutnantin haavaan ja katsoin hänen kasvojaan. Parantajan silikaatti tukkii verenvuodon ja luo haavaan korjaavan kudoksen. Se sulautuu ihmisen omiin soluihin ja hoitaa pistohaavan kuin pistohaavan. Amorfiinit ovat hyvin harvinaisia, jonka takia niiden hintakin on korkea. Olin ajatellut säästää silikaatin itselleni, mutta luutnantti-Grei tarvitsi sitä enemmän.

"Tietääkö kukaan, missä Raakileen ikoni sijaitsee!?" kuului Hopeavariksena esittäytyneen kalman karmea ääni.

Kun kukaan ei vastannut, Hopeavaris nyökkäsi päällään ja samassa viisi mustiin kaapuihin pukeutuneita kätyreitä hyppäsi kannelle, otti yhden kokelaista ja loikkasi vaivattoman näköisesti takaisin katolle. Kätyrit potkaisivat uhreja selkiin, jotta he laskeutuisivat polvilleen. Haetut kokelaat rimpuilivat ja tekivät kaikkensa päästäkseen pois.

Mitä minun kuului tehdä? Olin kauhusta kankeana. Täytyi miettiä järkevästi. En tiennyt yhtään mitään Raakileen ikonista, mutta tiesin sitä sun tätä taistelemisesta. Tiesin myös sen, että minun "sitä sun tätä" -ei ollut tarpeeksi voittamaan tuota miestä ja viittä hänen kätyreistään. Se ei ollut tarpeeksi voittamaan edes yhtä hänen kätyreistään. Jos nyt kohotan nyrkit Hopeavarista vastaan, tulen saamaan nokkiini – ja kovasti.

Päätin olla hiljaa ja katsoa, kuinka tilanne etenee, kunnes keksisin jotain.

Kätyrit kaivoivat taskujaan ja vetivät sieltä ulos piikin. Jokainen löi oman piikkinsä uhrinsa kaulaan. Kokelaiden rimpuilu ja huuto loppui välittömästi.

"Tietääkö kukaan yhtikäs mitään Raakileen ikonista?!" Hopeavaris kysyi jo varsin ärtyneenä.

Kun kukaan ei vastannut, mies nyökkäsi taas päällään ja yksi kätyreistä löi pitkän miekan lamaantuneen kokelaan läpi.

Katsoin pysähtyneenä, kuinka veri valui nuoren näköisen miehen suusta pitkänä norona hänen paidalleen. Kätyri otti miehen olkapäistä kiinni ja riuhtaisi kituvan ruumiin yli laidan. Kuulin, kuinka veden pinta särkyi.

En voinut itselleni mitään. Nousin vaistonomaisesti ylös luutnantin viereltä ja juoksin kannen toiselle puolelle. Ajattelemattomana hyppäsin laidan päälle ja sukelsin pää edellä mereen. Näin veden alla vajoavan ruumiin, jonka vatsassa oleva haava tahrasi yllä olevan veden punertavaksi.

Yhdistin suolavedessä olevan veren välittömästi vaaraan. Yhtä äkkiä Hopeavaris ei ollut enää ainoa uhka. Kuulin pienenä tarinan, että meressä elävät lihansyöjä kalat haistavat veren jopa kilometrin päästä. Ne uivat nälkäisinä päivällisen toivossa haavan saaneen uhrin luokse eivätkä anna minkään estää itseään.

Jos tahdoin selvitä takaisin laivaan ilman alkupalaksi joutumista, täytyi olla nopea. Oli vain ajan ja vikkelyyden kysymys, milloin haikalat olisivat metrin etäisyydellä. Kilpailin vedessä eläviä superkaloja vastaan heille luontaisessa lajissa, eli uimisessa. Kumpikohan oli alakynnessä?