Surmansilmukka

5 - Aureus

Ketteryystesti. Fyysisesti ja henkisesti raskas rata täynnä esteitä, kylmää vettä ja mutaa. En ymmärtänyt, mikä tolkku oli laittaa kaikki celtat käymään se läpi samaan aikaan. Yhdeksänkymmentä henkilöä juoksemassa yhtä kyytiä esteiden läpi ei aiheuttaisi mitään muuta kuin sekasortoa.

Seisoin joukon kolmannessa rivissä ja näin ainoastaan suojusten peittämiä selkiä. Päivän valo pilkisti muutaman hartian välistä ja heijastui haaleasti märästä mudasta jalkojeni juuressa. Tilaa hengittää oli hyvin vähän. Sain keuhkot täyteen happea ilman, että koskin tarpeettomasti muihin, mutta kaikki muut liikkeet saivat kehoni osumaan vierustovereihin, josta he eivät pitäneet.

Pillin vihellys viilsi ilmaa ja samassa X-ryhmään kuuluva Arden lähti johdattamaan ryhmää radalla eteenpäin. Testi alkoi alitusesteellä. Ryömin paksun verkon alla ja syljin edessä ryömivän miehen potkimaa mutaa suustani. Kun viimeisetkin hiekanjyvät olivat syljetty ulos – tajusin pitää suuni kiinni.

Kun pääsimme alitusesteeltä pois ja seuraavana oli vuorossa juoksu paksun mudan läpi – sain ohitettua reilusti muita. Neljännen esteen näkyessä olin celtoista ensimmäinen. Minun täytyi olla keulilla aivan muista syistä kuin voitosta. Ardenin tumma tukka heilui ilmassa hänen juostessa viiden metrin päässä minusta.

Neljäs este testasti jalkojen ketteryyttä. Maassa oli loiva kuoppa, joka oli täynnä vettä. Kuopasta lähti pyöreitä puutolppia, jotka olivat pituudeltaan metrin luokkaa. Arden hyppäsi tolppien päälle ja juoksi vaivattoman näköisesti niiden yli esteen toiselle puolelle. En voinut antaa pojalle liikaa etumatkaa, joten hyppäsin tukevien tolppien päälle itsevarmasti. Katsoin tarkasti minne laitoin jalkani ja onnistuin ylittämään esteen tippumatta kylmään ja mutaiseen vesimoskaan.

Kiristin juoksutahtiani, jotta Arden ei katoaisi kokonaan näkyvistä. Yrityksestäni huolimatta peli oli menetetty. Arden oli kadonnut ja jäin yksin juoksemaan metsän keskelle, vain kuluneet nuolet näyttämässä suuntaa. Juoksin ohuen sillan yli ja saavuin rataan kuuluvan puun luokse. Puusta roikkui verkkoa, jota pitkin täytyi kivuta ylöspäin.

Hetken ponnistelujen jälkeen saavuin paksulle oksalle ja näin, kuinka Arden istui viereisen puun oksalla rennosti.

"Hidas", hän virnisti ja nousi ylös.

Hyppäsin omalta oksaltani Ardenin oksalle, joka oli jo siirtynyt seuraavaan puuhun. Olin onnekas ollessani yksi ensimmäisistä, joten muta ei ollut tehnyt esteistä liukkaita.

En saanut kunnolla vauhtia hypätessäni viimeiselle oksalle. Sain juuri ja juuri oikealla kädelläni kiinni oksasta, jotta en tippuisi kymmeniä metrejä maahan. Katsoin ylös käteeni ja näin, kuinka kultaisena hohtava häntä kiertyi ranteeni ympäriltä oksaan. Se hohti samalla tavalla kuin ne lonkerot harjoitellessani odachin käyttöä.

Tunsin paineen ranteeni iholla, joka piti minua tiukemmin kiinni oksassa. Heilautin vasemman käteni kiinni puuhun, jotta saisin nostettua itseni ylös. Laskin painoni käsieni varaan ja nostin kehoni niiden avulla puolittain puun päälle.

Kuulin halkeamisen äänen oksan juurelta ja tunsin, kuinka se heilahti alemmaksi. Pysähdyin katsomaan rätinää tuottavan oksan alkupäätä ja huono onneni potkaisi potkun suoraan kasvoihini. Oksa vajosi hitaasti alemmaksi ja suuri halkeama oli hyvin lähellä katketa. Yritin nousta oksan päälle ja samassa – se katkesi.

En kerennyt edes kiljahtaa, kun tunsin jälleen puristuksen ranteessani. Katsahdin ylöspäin ja näin Ardenin nuoret kasvot yläpuolellani. Hän roikkui köyden varassa korkeammalta oksalta. Herra piti yhdellä kädellä kiinni narusta ja toisella kiinni minusta. Arden lähti valuttamaan köyden varassa meitä molempia alaspäin.