Surmansilmukka

1 - Hopeavaris

Seisoin satojen muiden kokelaiden joukossa laajalla nurmikentällä. Järjestyksemme oli inspiroitunut suorasta sekasorrosta ja epäjärjestelmällisyydestä. Kukaan ei tiennyt, miten - saatikka tarkkaa paikkaa missä - seisoa, joten syyllistävän sormen heristäminen meitä kohden ei olisi oikein.

Tarkastelin ympärilläni olevien ulkonäköjä kateellisella sävyllä. Kaikki näkökenttäni sisäpuolella olivat ainakin 170 senttisiä ja maskuliinisia. Enemmän miehiä kuin naisia. He näyttivät vahvoilta, mutta siihen se todellisuudessa varmaan jäikin. Pumpatut hauislihakset eivät kasvata muuta kuin egoa. Jos taistelussa haluaa selvitä, täytyy osata pullistelun lisäksi ajatella ja olla nopea.

Olin myös huolissani siitä, kuinka erotuin joukosta. Oliko kokeen ensimmäisen osan läpäisseillä, jonkinlainen merkki paidan kauluksessa tai ranteessa? Nopeasti katsottuna en nähnyt ainoatakaan korua tai maaliläikkää kenessäkään, joka olisi merkki toiseen osaan siirtymisestä.

Virallinen sotilaskoulutus alkaa kolmiosaisen kokeen jälkeen, jonka kaikki osa-alueet läpäisseet saavat kokelaan tittelin.

Ensimmäinen osa koko kokeesta tapahtuu kaupungin keskustassa kahdessa teltassa. Jokainen hakija kävelee teltan ovista sisään, ja pöydän toisella puolella istuva rekrytoija päättää hakijan kohtalon kokeessa jatkamisen kannalta.

Minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä toisessa ja kolmannessa vaiheessa tapahtuu, mutta pian saisin siihenkin vastauksen. Hevoskärryt eivät olleet tuoneet yhtäkään ryhmää kentälle enää aikoihin, joten epäilin tämän vuoden kokelaiden olevan jo paikalla.

Eteemme asteli vihdoin tummanvihreään somistautunut mies. Hänen räikeän punaiset hiuksensa pistivät silmiin ja pinttyivät muistiin.
Otin ryhdikkään asennon ja yritin vaikuttaa potentiaaliselta.

"Tervetuloa sotilaskokeeseen!" mies kailotti kuuluvalla äänellään ja sai jokaisen hiljentymään paikalleen. "On aika jakaa teidät kahteen osaan!"

"Niihin, jotka hukkaisivat vain aikaamme, ja niihin, jotka olisivat oikeasti hyödyllisiä!"

En pudottanut ryhtiäni ja yritin näyttää entistä enemmän siltä, että olisin hyödyllinen Pyhäroudan kaupungille.

Oranssin sävyiset hiukseni olivat punottu pitkille leteille, jotta ne eivät olisi tiellä. En koskaan ollut antanut kenenkään leikata hiuspehkoani, mutta jos sotilaskoulu vaatii lyhyet hiukset - luopuisin tukastani välittömästi. Tämä oli sitä mitä halusin. Isäni oli käynyt koulutuksen läpi, joten niin aioin minäkin käydä.

"Olen luutnantti-Grei arvonimeltäni, mutta teille: herra luutnantti-Grei!" mies huusi tarkasteltuaan silmillään kokelaita.

Luutnantin silmät kävivät jopa minussa. Olin varsin otettu asiasta, vaikka katsekontakti ei kestänytkään sekuntia kauemmin.

"Tehtävän anto on seuraava!" luutnantti-Grei huusi edessämme. "Seuratkaa minua! Jälkeen jääneet tippuvat kokeesta ja heidät kuljetetaan välittömästi ulos kampukselta!"

Paikkani hakijoiden sekamelskassa oli viimeinen rivi vasemmassa reunassa. Luutnantti lähti juoksemaan oikeaan suuntaan, eli toisin sanoen jäisin heti ryhmän hännille.

"Hei tyttö", joku taputti olkapäätäni.

Käänsin katsettani ylöspäin ja huomasin minuun koskeneen ihmisen olleen parhaat päivät nähneensä mies.

"Kannattaa jättää kaikki ylimääräinen paino tähän. Joudumme juoksemaan todella kauan", hän neuvoi ja tiputti metallisia suojiaan. "Voit hakea ne kentältä myöhemmin, mutta jos tiputat ne metsään - et todennäköisesti saa niitä koskaan takaisin."