Surmansilmukka

8 - Suojakenttä

Vavahduin rauhallisesta unestani ravistukseen ja ääneen, joka toisti nimeäni.

"Ariella", se kuiski.

Räpytin silmiäni ja yritin tunnistaa ravistajaa. Valkoinen tukka paljasti hänen identiteettinsä.

"Orion", minä mutisin. "Paljonko kello on?"

Huone oli tyysti pimeä. Verhojen läpi hohti haalea valo, joka ei ollut tarpeeksi vahva valaistakseen koko mökin. Painavan hiljaisuuden murskasi Orionin ja minun puheeni.

"Minun täytyy näyttää sinulle jotain", hän kuiskasi. "Tule ulos."

Pyyhin silmäkulmastani hieman rähmää ja suupielestä yön aikana valunutta kuolaa. Vetäisin peittoni pois ja sujautin jalkani kenkiini, joiden sitomisessa tuntui kestävän ikuisuus. Kävelin ulos Orionin perään, joka odotti kaiteella saapumistani.

"Mennään", hän sanoi selkä minuun päin.

"Ariella, odota", Aureus veti huomioni, "kaikki ei ole kohdallaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyin.

"Jokin on vinossa", hän vakuutti. "Tunnustele ilmaa. Huomaatko mitään omituista?"

Pysähdyin kaiteelle ja suljin silmäni. Olin aivan hiljaa. Yritin selvittää tunsinko samaa energiaa, joka sai Aureuksen varpailleen.

"En tunne mitään", kerroin Aureukselle hetken yritettyäni.

"Laske surmansilmukka alas", hän neuvoi. "Se luo suojakentän ympärillesi, jonka takia et pysty tuntemaan auroja normaalin ihmisen tavoin."

"Tuletko, Ariella?" Orion kysyi viiden metrin päästä.

"Odota", sanoin takaisin, "mua vähän väsyttää."

Suljin silmäni uudestaan ja vedin nenän kautta keuhkoni täyteen ilmaa. Keskityin kovemmin kuin koskaan. Tunsin laimean tuulenvireen kasvoillani. Mieleeni syntyi kuvitelma raivoavasta merestä, jonka aallot tuhosivat kaiken tieltään. Puut kaatuivat ja talot sortuivat.
Juuri, kun toivo tuntui katoavan – auringon säde vapautui raivoavan meren yläpuolelta ja rauhoitti aallot. Puut korjaantuivat ja talot rakensivat itsensä uudelleen. Jäljelle täysin tyyni meri ja ilman valaistanut aurinko.

Avasin silmät ja tunsin sen. Sydämeni tykytti nopeasti ja voimakkaasti. Ilma tuntui paksummalta. Hiljaisuus oli jotain muuta kuin hiljaista. Oloni oli turvaton. Kampuksella seisominenkin tuntui vaaralliselta. Puut heiluivat kevyesti ja tuntuivat huutavan apua. Miten kukaan sotilaista ei tunne tätä?

Sydäntäni kiristi hetken, mutta kivun loputtua oloni oli jälleen turvallinen. Nyt ymmärsin täysin, miksi kaikki olivat toimettomia laivalla. Heillä ei ollut kaltaistani suojaa. He tunsivat tuon kaiken voimakkaammin. Kuka vain jähmettyisi, todellisen vaaran alla.

"Hopeavaris", sanoin Aureukselle.

"Kyllä", hän vastasi. "Se palasi."

"Tule nyt, Ariella", Orion hoputti. "Muut heräävät pian."

Katsoin häntä. Orion vaikutti normaalilta. Hän lähti kävelemään eteenpäin ja jätti minut selkänsä taa.

"Ystäväsi on Hopeavariksen voiman kahlitsema", Aureus kertoi. "Hän johdattaa sinut suoraan vihollisen luokse. Et voi seurata häntä."