Surmansilmukka

9 - Hallanvaarat

Kai Hallanvaara

Katsoin vierestä, kuinka hoitaja tarkisti valon vaikutusta Ariellan pupilleihin. Halusin ohjeistaa naista ja käskeä keskittymään olennaiseen. Tyttäreni kasvot, kädet ja jalat olivat ruhjeilla. Halusin tietää, kuinka pahoja vaurioita ihon alla piileksi.

"Sattuuko mihinkään?" hoitaja kysyi.

"Kaikkialle, mutta ei paljoa", Ariella vastasi ja katsoi kattoon. "Eniten vatsaan ja rintakehään."

Katsoin tyttäreni kasvoja, jotka tekivät parhaansa kivun piilottamisessa. Hän yritti olla liikaa rohkea. Lähteä nyt vihollisen suuhun, vaikka tiesi olevansa heikompi. Oli enemmän rohkeutta myöntää heikkoutensa kuin esittää muuta ja joutua tapetuksi.

Mieleeni hiipi filminauha. Filminauha, jossa saavuin paikalle liian myöhään ja löytäisin vihollisen sijaan Ariellan elottoman ruumiin maasta. Sormeni puristuivat nyrkkiin.

"Herran tähden", hoitaja sanoi hiljaisesti.

Katsoin samaan suuntaan, mistä hoitaja oli löytänyt henkeäsalpaavan näkynsä. Silmäni olivat pullahtaa ulos kuopistaan. Nainen oli nostanut Ariellan paitaa, jonka alta löytyi mustelmilla ollut vatsa. Hänen ihossaan oli enemmän sinertävää mustelmaa kuin ihon normaalia väriä.

Katsoin Ariellaa, joka ei edes vilkaissut alaspäin. Hän tiesi jäljen olleen rumaa, eikä varmaankaan halunnut todistaa sen olemassa oloa. Jäädyin miettimään, kuinka Ariella pystyi kävelemään kilometrin omilla voimillaan vammojensa kanssa.

"Alimmat kylkiluusi ovat murtuneet", hoitaja tulkitsi.

Tiesin kokemuksesta, että yksikin kylkiluumurtuma teki jopa hengittämisestä kivuliasta. Miksi esität niin paljon rohkeaa, Ariella? Ei ole väärin olla heikko.

Palasin ajassa taaksepäin. Siihen päivään, kun sain ensimmäisen tiedon vuosiin omasta tyttärestäni. Koin sekä ylpeyttä että surua, pikku lintujen laulaessa Ariellan testiin osallistumisesta. Olin nähnyt, kuinka ystäväni kuolivat. Kuinka heidät teurastettiin juuri silmieni alla. En halunnut Ariellan kokevan sitä samaa. En halunnut hänen menettävän henkeään. Sotilaana ei ollut turvallista.

Tiesin, että Ariella täytti 15 tänä vuonna, jonka ansiosta hän sai ottaa osaa sotilaskoulutukseen. Käskin samantien rekrytoijan kieltää häneltä jatkopaikka. En uskonut hänen olleen valmis.

Kuullessani Ariellan uroteoista laivalla, ja tavasta salakuljettaa itsensä kampukselle – tajusin ymmärtäneeni oman tyttäreni väärin. Unohdin täysin, että hän oli Hallanvaara. Se oli geeneissä pitää kiinni haluamastaan asiasta. Muutin käskyn päinvastaiseksi ja sanoin rekrytoijalle antaa Ariellan kokeilla, kuinka pitkälle hän pääsisi.

Nyt kaduin päätöstäni. Halusin häätää Ariellan takaisin äitinsä luokse ja selviämään hengissä edes siihen asti, kunnes oli minun aika poistua Aarasvuoreen. Tehtäväni isänä ei ollut katsoa, kuinka tyttäreni kuolisi valvontani alla.

"Korjatkaa ne", Ariella käski.

"Luiden korjaaminen ei onnistu käden käänteessä", hoitaja huokaisi. "Voin tehdä voitavani, mutta menee vähintään kaksi viikkoa, kunnes ne ovat käyttökelpoiset."

"Kaksi viikkoa?!" Ariella kysyi raivostuneena ja nousi istumaan. "Miten olisi kaksi tuntia?"

"En ole ihmeiden tekijä", hoitaja vastasi.

"Isä!" Ariella huudahti ja katsoi minuun.

Hätkähdin hieman.

"Olen pahoillani, mutta vammoissasi menee tovi parantua", vastasin ja piilotin iloni siitä, että hän kutsui minua isäkseen. Olin suorastaan imarreltu. "Lepäät kaksi viikkoa ja voit sitten palata takaisin koulutukseen."

"Ei ole aikaa lepäämiseen", hän vastasi tosissaan. "Minun täytyy harjoitella, jotta voin olla vahvempi ja pärjätä Hopeavarikselle paremmin!"

Olin kovin yllättynyt. Hän halusi edelleen taistella Hopeavarista vastaan, vaikka oli ollut niin lähellä sitä hirviötä ja joutunut tähän kuntoon heidän tapaamisensa takia. Isäni oli kertonut, että heikkohermoisimmat hänen aikaisistaan sotilaista menettivät järkensä ollessaan liian lähellä Hopeavariksen auraa.

"Sinä et taistele enää sitä hirviötä vastaan", sanoin. "Minä pidän huolen siitä."

Hoitaja kääntyi ympäri ja jätti meidät käskemättä kahden.

En voinut sallia sen tapahtuvan. Nyt ehdin paikalle estämään tilanteen, mutta se saattaisi muuttua. En aikonut ottaa sitä riskiä. Vaikka se vaatisi jokaisen minuutin elämästäni – aioin pitää Hopeavariksen loitolla.

"Isä", Ariella sanoi, "Aureus haluaa puhua kanssasi."

Kurtistin kulmiani hämmennyksestä. Kuka oli Aureus?

"Kuka?" kysyin.

"Aureus", hän toisti. "Näet pian."

Parissa sekunnissa Ariellan rintakehästä nousi kultaisena hohtava kuonon pää. Kettumainen eläin tuli ulos kokonaan ja istahti tyttäreni vatsan päälle. Kun tajusin eläimen olleen sakaali, ymmärsin mistä oli kyse.

"Sinussa on surmansilmukka", sanoin pienesti ja kaaduin polvilleni.

Edessäni istui kultaisena hohtava sakaali, joka heilutti paksua häntäänsä pienesti. Tuo ihmeellinen ilmestys toi pelkällä läpikuultavalla kehollaan turvaa ja rauhaa.

"Hei, Kai Hallanvaara", se tervehti ilman suun aukaisemista ja kumarsi päätänsä.

"Päivää", sanoin tuijottaen sen kauneutta.

"Ymmärrän, että haluat suojella Ariellaa vaaralta", se puhui lempeällä äänellään, "mutta niin kauan kuin minä olen hengissä – sinulla ei ole syytä huoleen."

Tieto siitä, että Ariellassa oli surmansilmukka helpotti oloani järjettömästi. Nyt hän olisi turvassa. Olisi aina joku joka katsoisi hänen peräänsä, kun minä hoidan töitäni. Sakaali pystyi takaamaan, että Ariella säilyisi hengissä vielä pitkän aikaa.

"Minusta tulee hyvin vahva Aureuksen ansiosta", Ariella sanoi.

"Sinähän tiedät, missä Raakileen ikoni sijaitsee?" minun täytyi varmistaa, että oliko lukemani kirja oikeassa.

"Kyllä", sakaali nyökkäsi.

Se antoi toivon kipinälle voimaa sisälläni. Jos Aureus tiesi, missä se oli – pystyisimme hakemaan sen ennen kuin Hopeavaris saisi ikonin itselleen.

"Missä se on?" kysyin innoissani. "Se täytyy hakea mahdollisimman pian!"

Sakaali huokaisi ja räpäytti hitaasti tuikkivia silmiään. "Valitettavasti en voi kertoa. Raakileen ikoni on paremmin turvassa paikassa, jonka sijainnin vain minä tiedän."

Vaikka tilanne olikin hyvin ikävä, ymmärsin silti, miksi Aureus päätti pitää ikonin sijainnin salassa. Piilopaikka suojelee sitä paremmin kuin ihmiset. Olimme vahvoja, mutta Hopeavariksella olisi varmasti omat tapansa päästä käsiksi ikoniin.

"Pystymme Ariellan kanssa yhdessä tuhoamaan Hopeavariksen", se sanoi. "Tiedän, että se saattaa kuulostaa rankalta, mutta Ariellan oppiessa hallitsemaan voimani täysin – hänestä tulee vahva. Tarpeeksi vahva voittamaan Hopeavariksen."

"Luotan teihin", hymyilin. "Hallanvaarat eivät ole mitään helppoja paloja purra."

Ariellan vastahymy oli kuin auringon säde keskellä talvea. Hän teki minusta ylpeän isän.