Surmansilmukka

3 - Surmansilmukka

Saavuimme takaisin kentälle, jossa meidät vastaanotti naispuolinen henkilö. Hän käski meidän majoittua mökkeihin ja lepäävän huomista varten. Luutnantti-Grei oli kadonnut jo aikaa sitten heti neuvottuaan meille reitin takaisin kampukselle.

Juuri, kun olin kääntymässä muiden perään kohti mökkejä, tunsin otteet olkapäissäni. Käänsin katseeni taakseni ja huomasin siellä seisovan kahden maskuliinisen miehen.

"Ariella Hallanvaara", toinen heistä sanoi.

"Ylemmillä tahoilla on asiaa", hiljaisena pysynyt jatkoi.

Miehet työnsivät minua toiseen suuntaan muista kokelaista. Kävelimme vauhdikkaasti kohti suurta rakennusta, joka sijaitsi kentän vieressä.

Arvelin "ylempien tahojen" haluavan keskustella kanssani Hopeavariksen aiheuttamasta kohtauksesta. Minähän siinä suurimman roolin pelasin.

Miehet johdattivat minut käytäviä pitkin kivillä muurattuun huoneeseen ja sulkivat oven perässään. He istuttivat minut penkille huoneen keskelle ja sytyttivät valot. Pimeän huoneen seiniin nojaili neljä henkilöä. Yhden kasvot olivat pinttyneet muistiini – rekrytoija. Hän oli se, joka päätti hakijoiden kohtalon. Toinen jonka tunnistin oli luutnantti-Grei.
Kolmas oli vaaleatukkainen nainen ja neljäs raihnaan näköinen mies.

"Mitä tiedät Raakileen ikonista?" nainen kysyi astuessaan eteeni.

"En mitään", vastasin totuuden mukaisesti.

Nainen käänsi katseensa luutnantti-Grein suuntaan ja kysyi: "Onko tämä varmasti oikea tyttö?"

"No on on", Grei sanoi närkästyneenä. "Eikö nyt silmistä tunnista, kenen tyttö kyseessä?"

"Sehän tarkoittaa sitä, että se valehtelee", rekrytoija tulkitsi tilanteen.

"Minä en valehtele", puutuin peliin. "Sanoin Hopeavarikselle tietäväni Raakileen ikonin sijainnin, jotta se lähtisi ja lopettaisi muiden tappamisen."

"Se valehtelee", rekrytoija sanoi välittömästi. "Varmaan mukana jossain salaliitossa."

Salaliitossa? Mistä tuo edes puhui? Aivan pöpi koko mies. Arvostukseni häntä kohtaan laski jo ensitapaamisellamme. Kun mies päätti, että en ollut tarpeeksi kyvykäs ottamaan osaa koulutukseen – vihani häntä kohtaan syttyi.

"Salaliitossa tai ei", luutnantti puhdisti kurkkuaan, "emme silti voi jättää huomiotta sitä, että hänen ansiostaan minä ja todennäköisesti kaikki kannella olleet kokelaat pelastuivat, mikäli everstin puheet Hopeavariksen vahvuudesta pitävät paikkaansa."

"Ne pitävät", vanha mies sanoi. "Hopeavariksesta koituu vielä harmia meille kaikille. Varsinkin nyt, kun tuo Villisielu suututti sen."

Nainen mulkaisi vanhusta vihaisena. Kuin kertoakseen, että minua ei saanut kutsua Villisieluksi. Vaikka kaupunkilaiset olivat sen ristineet haukkumanimekseni – en pahastunut siitä ollenkaan.

"Se on totta, minä suututin sen", sanoin ja katsoin vanhaa miestä, "joten minulle se on myös vihainen. Luulisin sen palaavan noin viikon kuluessa. Se on minun ongelmani. Ei mitään, mistä sinun kannattaisi olla peloissasi."

"Peloissani? Niin olenkin. Minä tiedän, minkälainen vihollinen Hopeavaris on ja tiedän, mihin hän pystyy", hän rohisi seinän vierellä. "Älä yritä esittää rohkeaa, Villisielu. Jos olet saman vihollisen tavannut kuin minä – tiedät miltä se tuntuu, kun mustakaapuisen hirviön verenhimoinen aura poraa naulat jalkapöydästä läpi maahan ja kangistaa sinut kauhusta."

Vanhuksen sanat saivat minut palaamaan hetkeen, jolloin Hopeavaris seisoi metrin päässä. Jolloin halusin paeta. Jolloin, joka ainoa soluni vapisi pelosta ja käski juosta karkuun. En silti ollut kangistunut. Peloissani hänen vahvuudestaan ja omasta heikkoudestani, mutta en nauliintunut paikalleni.