You Save Me

Kahdeksas luku

Vihdoin sain teille uuden luvun valmiiksi! Pahoittelen, että tässä meni näin kauan, mutta ei ollut välillä motivaatiota! Mutta nyt.

Olen takasin joten yritän saada lukuja useammin valmiiksi!

-
pohojoisentytto

Thomas

"Tiiäkkö mitä, Serafina?" Kysyin eräänä päivänä Serafinelta.

"No?" Serafine kysyi poissa olevana.

"Oon susta huolissaan. Oot ollu poissa oleva jo pari viikkoa, ekkä puhu mulle samalla lailla ku ennen. Miksi?" Kysyin suoraan.

"Oon miettiny asioita..." Serafine mutisi ja käänsi samean katseensa minuun. "Että pitäiskö mun lähtä maailmalle... Kiertää nähtävyyksiä ja katsella tuntemattomia maisemia?"

"Ekkö vois vaa jäähä tänne mun kans? Voitas mennä naimisiin tai jottai!" Ehdotin hänelle, mutta en saanut sitä vastausta, mitä odotin.

"Ei, Thomas! Haluun lähteä pitkälle matkalle... Enkä välttämättä palaa enää koskaan..." Serafine kuiskasi. "Haluun selvitä yksin..."

"Kyllä mää ymmärrän miksi, mutta Entä perheesi, koulusi ja minä? Entä minä?" Kysyin hiljaa.

"En tiiä..." Se oli viimeinen lause, minkä kuulin hänen sanovan.

×××

Kävelin kohti Serafinen kotia ja kun olin päässyt melkein perille, minusta tuntui, että jotain oli pielessä. Kiihdytin askeleitani ja hetken kuluttua juoksin loppumatkan talolle, jonka ovi oli apposen auki.  Juoksin ovesta sisälle ja näin hirveän kaaoksen, kuin kokonainen susilauma olisi riuhunut siellä. Kiirehdin Serafinen huoneeseen, joka oli samassa järjestyksessä, kuten ennenkin, vain puhelimen laturi oli poissa, muuten kaikki oli ennallaan. Huomasin Serafinen kannettavan vieressä pienen lapun, jossa luki Serafinen kauniilla käsialalla näin:

Rakas Thomas,

Jos luet tämän viestin, niin olen jo matkalla. Lähden kiertämään maailmaa yksin, sillä minusta tuntuu, että en kuulu tänne. Edes sinun luokse. Olen pahoillani!

Rakkain terveisin Serafine

PS. Rakastan sinua silti.

×××

Tuijotin tuota lappua pitkään ja kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini. Serafine oli ollut omituisen hiljainen edeltävät viikot ja nyt hän oli poissa. Jälleen. Lyyhistyin lattialle nyyhkyttäen ja rutistaen pientä paperilappua kädessäni. Kaivoin taskustani pienen laatikon, jonka pinta kiilsi valoa vasten. Aukaisin sen varovaisesti ja katsoin tuota sormusta, joka hohti kauniisti heikossa valossa. Katselin sitä surullisena, mutta lopulta suljin sen ja paiskasin voimalla seinään, jolloin laatikko hajosi pieniksi, kiiltäviksi siruiksi lattialle. Nousin lattialta ylös ja juoksin ulos tuosta talosta. Ovella kuitenkin törmäsin Serafinen äitiin, joka katsoi minua yllättyneenä.

"Thomas! Onko jotain sattunut?" Hän kysyi huolissaan.

"Serafine... Serafine on poissa." Sanoin murtuen täysin ja nojasin ovenkarmiin surullisena.

"Mitä?! Ei! Ei se voi olla totta!" Hannah huudahdti ja piteli päätään surullisena.

"Tiesikkö sää tästä?" Kysyin hiljaa.

"En, vaikka Serafine on käyttäytyny iha ouvosti lähiaikoina! En arvannu, että tässä kävis näin!" Hannah nyyhkytti hiljaa.

Kuuntelin hänen nyyhkytystään hiljaa ja halasin häntä nopeasti lohduttaen.

"Serafine ei sanonu mullekkaa mittää. Ylleensä se kertoo mulle kaikki huolet ja murheet, mutta ei nyt." Huokaisin ja kaivoin taskustani ruttuisen paperin palan, ojentaen sen sitten Hannahille, joka katsoi sitä hämillään. "Lue tämä."

Hannah luki viestin nopeasti ja henkäisi surullisena.

"Mutta miks?" Hän kysyi ja katsoi minua epätoivoisena.

"Sen ku tietäs... Oon jutellu sen kaa tuosta ja se päätti lähtä pois täältä, mutta en oikeesti arvannu, että se kaikki tapahtuis näin pian..." Huokaisin ja lähdin talosta, jättäen surevan Hannahin yksin.

Kerro mitä pidit ja painappa ihmeessä tuota tähteä tuolla alhaalla! Mutta nyt. Hauskaa joulun odotusta! Uusi luku tulee taas mahdollisimman pian!

-
pohojoisentytto