You Save Me

Viides luku

Serafine

Kiedoin käteni Thomasin ympärille ja halasin häntä kevyesti.

"Ssh! Älä itke Thomas! Mulla tullee surullinen fiilis, jos sää itket..." Sanoin ja hieroin tärisevän pojan selkää. "Mää voin jutella Peterin kanssa, soppiiko?"

Thomas kohotti sumean katseensa minuun ja söpö, pieni hymy nousi hänen kasvoilleen.

"O-oikeastikko? Tekisikkö sinä niin mun puolesta?" Hän kysyi hämmentyneenä.

"Voin ainaki yrittää." Kuiskasin hänen korvaansa. Mää juttelen sen kaa, lisäsin vielä mielessäni.

×××

Istuin kotona ruokapöydän ääressä, syöden välipalaa, kun ulko-ovi kolahti. Laahustin eteiseen väsyneenä ja näin äitini, joka riisui kenkiä jalastaan.

"Äiti! Mitä nää täälä?" Huudahdin yllättyneenä.

Äitini säpsähti huudahduksestani. Hän oli aina ollut säikky, en vain tiennyt, miksi.

"Serafine! Se olitki vaan sää! Luulin, että oot iskä..." Äiti huokaisi selvästi helpottuneena.

"Iskä? Onko jotaki tapahtunut?" Kysyin nyt huolissaan.

Äitini olisi pitänyt olla siskonsa luona lomalla, mutta nyt hän olikin kotona. Miksi, kysyin itseltäni.

"En halua puhua siitä nyt..." Äitini mutisi ja laahusti olohuoneeseen, lysähtäen sohvalle.

Seurasin häntä sohvalle.

"Äiti..." Sanoin huolissaan

"Mee pois Serafine..." Äiti sanoi surullisena ja käänsi kyynelten täyttämät silmänsä minuun.

Sydämeni aisti jotain, mitä muut eivät  olisi pystyneet aistimaan.

"Hyvänen aika, äiti! Sullaha on keuhkokuume!" Henkäisin järkyttyneenä.

"Mistä sää tiesit?" Äitini kysyi jännittyneenä.

"Aistin sen..." Sanoin hämilläni.

En todellakaan ollut tiennyt, että pystyin aistimaan sairaudet.

"Miten?" Äiti kysyi yhtäkkiä.

"En tiiä... Yhtäkkiä vaan tunsin sydämessäni jotain..." Mutisin hiljaa.

"Ehkä mun... Mun on aika kertoo yks juttu..." Äiti sanoi hiljaa.

"Mikä?" Odotin uteliaana.

"No ku... mää ja iskäsi ollaan vähän niinku... eläimiä..." Henkäisin järkyttyneenä, kun kuulin nuo sanat.

"Mutta mite? Eihä se oo mahollista... vai?" Kysyin hiljaa.

"Mahotonta, mutta totta." Äiti vastasi.

"Mutta miten se... liittyy sitte muhun? Oonko määki joku... eläin?" Kysyin jännittyneenä.

"Sää oot myös eläin."

"Mikä? Mitä te ootte?"

"Susia, me kaikki kolme ollaan susia."

"Mitä?! Sanoikko just että me ollaan susia?!" Huudahdin, mutta äiti peitti suuni nopeasti kädellään.

"Shh! Pittää olla hiljaa! Ihmiset eivät saa tietää siitä!" Äiti sihisi, saaden minut hätääntymään.

Hänen silmänsä olivat muuttuneet kultaisiksi ja terävät kulmahampaat pilkistivät huulien välistä. Ne olivat pelottavat. Purin äitiä vahingossa käteen ja hän voihkaisi kivuliaasti, katsoen minua kauhuissaan.

"Mitä nyt?" Kysyin ihmeissään.

"Mee kattoon peilistä nii näät!" Äiti sanoi ääni väristen.

Säntäsin kohti kylpyhuonetta ja kun pääsin peilin eteen, tyrmistyin täysin. Silmäni olivat lehden vihreät ja kulmahampaat pilkistivät huulien välistä, aivan kuten äidilläkin.

"Mitä... Mitä ihmettä oikeen tapahtuu?!" Huusin peloissani äidille, joka oli tulossa kylpyhuoneeseen.

"Sää muutut nyt ensikertaa sudeksi." Äiti sanoi surullinen hymy huulillaan.

Käänsin katseen häneen ja näin hänen silmissään todellista pelkoa.

"Sun silmät... Ne ovat vihreät!" Äiti kirkaisi ja tarttui leuastani kiinni.

"Nii... Mitä niistä? Onko se epätavallista?" Kysyin peloissani.

"Kyllä, tai tavallaan ei..." Äiti sanoi, mutta keskeytin hänet.

"Miten niin tavallaan?! Onko minussa jotain vikkaa?!"

"Ei... Vihreät silmät merkitsevät suurta valtaa... Isäsi on laumamme Alfa ja sinä Alfan tytär, joten sinä olet tuleva Luna!" Äiti sanoi hiljaa.

Uusi luku tulee mahdollisimman pian, joten olkaa valmiina!

-pohojoisentytto