Hämäränkukat

Neljäs

.
.
Katsoin toista, kallistin päätäni kuin koiranpentu, ja mietin tuolle sopivaa nimeä. - Hämärä, totesin sitten mietteliäästi.
Toisen ilme oli aluksi yllättynyt. Sitten se sulatteli ajatusta, ja sisäisti sen. Hymykuopat palasivat sen kasvoille.
- Kukka, sä oot uskomaton, se totesi.
En mä ollu millään tavalla uskomaton. Ennemmin pelottavan tavallinen massaihminen. En mitenkään erikoinen.
Sen sijaan Toinen - tai Hämärä - oli uskomaton. Se oli niin erikoinen, avoin, sulkeutunu, ihmisarka ja rohkee samaan aikaan. Ihailtavaa. - Hämärä, sä oot ihme, totesin. Mä en viitsinyt enää miettiä mun sanomisia etukäteen. Nyt se oli vaan niin turhaa. Ei sellasta tarvittu enää, kun mä olin ton ihmisen seurassa. Mä saisin sanoo mitä vaan.
Mun ei tarvis piilottaa tai sensuroida mitään. Tavallaan se villi, kai jollain lailla ansaittu vapaus oli nyt saavutettu.
Nyt mä olisin vapaa elämään sitä elämää kun mä halusin, nyt mä olin vapaa sanomaan mitä halusin, kenelle halusin, ja just nyt siinä oli se mitä mä halusin sille sanoo. - Kukka, sä et oo nähny kaikkee. - Hämärä, mä oon nähny sut.