Hämäränkukat

Kolmastoista

- Mä haluun et sä oot se ihminen, mikä sä oot sielultas, Hämärä.

Toisen katse oli surullinen ja kaikkea muuta kuin toiveikas.
- En mä voi.
Sen heikoks menny ääni tärisi. Se pelkäs jotain. Tosi paljon.
Sen yleensä iloset ja elävät vihreet silmät oli pelosta tummat ja sameet. Se ei ollu oma ittensä.

- Onks sul kaikki okei? mä kysyin hiljaa. Mä tiesin, et se yrittäis kuitenki valehdella, mut se tieto vaan satutti mua enemmän.
Se, et mä tiesin et se halus salata sen toisilta, sen et seki oli ihminen vaik se osas päästää kyyneleet menemää.

Hämärä kurottautui ottamaan kitaransa kauempaa. Se oli joskus sanonu, et sen kitara ja musiikki oli ollu asioita jotka oli pitäny sen pinnal tähänki asti. Vieny kaiken kipeen ja pahimpien muistojen yli ehjänä. Kolhittuna, mut yhtenä kappaleena.
Olihan sil matkal tultu hajoiltuu varmaan enemmän tai vähemmän, mut ei koskaan sillee et se ei olis selvinny hengis.
Se oli vahvempi kun millasena se ittensä näki.

- Ei, mul ei oo aina ollu kaikki okei, se myönsi, ja silmäili vanhaa, kulunutta kitaraa.

Se näppäili kitaransa kieliä hiljaa ja rauhallisesti. Siinäki oli jotain sellast kauneutta, minkä näki vaan jos katto oikein.

Sävelet ja soinnut kietoutuivat yhteen sellaseks tarinaks, mitä Hämärä kerto just nyt vain mulle.
Mä arvelin, et biisi oli sen ite kirjottama, joka tuki sitä faktaa, et Hämärä vuodatti aina osan omasta kauneudestaan suoraan musiikkiin.

- Tällee mä oon jotenki pysyny kasassa, se mumisi näppäillessään kitaran kieliä.
- Vaik mä oon menny rikki, oon saanu kasattuu itteni tyhjästä uusiks kokoon joka kerta näin, se lisäs, ja sulki silmänsä hetkeks.
Se oli rikkinäinen, vaik se oliki just täl hetkellä viel jotenkuten kasassa.

Hei ihmiseett! Hämäränkukkii taas, yllätys yllätys :D
Tää luku on vaa tällast kuvailevaa roskaa mut voihan sen aina tunkee tänne :D
Pääasia et Hämärä pääsee ääneen xD