Hämäränkukat

Yhdeksäs

Juhannus tuli ja meni.
Mä menin eteenpäin, mut vaik kaikki unohti juhannuksen ja keskitty oottamaan ens kesää, mä en unohtanu meidän juhannusta.
MEIDÄN juhannusta.
Hämärä seisoi aamuauringossa tuttu baseball-takki päällään, ja virnisti ujosti. Se nojasi aidanpieleen toisella kädellään.
Se näytti vähän eksyneeltä edelleen, mutta sen silmät oli nyt täynnä elämää.
Mä tiesin ite näyttäväni samalta. - Kukka, se kuiskasi karheasti. Sekään ei ollu unohtanu. - Hämärä, mä vastasin yhtä hiljaa, melkein olemattomiin kadonneella äänelläni.
Ja vielä joskus mä olin epäilly, voisinko mä luottaa siihen.
Sanat ei ees kertonu kaikkee, mitä oikeesti oli olemassa.
- Anteeks ku mä olin nii palasina, Hämärä kuiskasi - tuhannetta kertaa se pyys anteeks.
Mä halasin sitä lujaa, ja se halas takas. Me seisottii aamun hiljasina hetkinä siinä ihan kaksin, me oltii molemmat eksyneitä ja nimettömiä. .
.
.
Rannassa oli hiljasta kun mä kävelin sinne Hämärän kaa. Kello oli just tullu 7, ja kukaan muu ei ollu tunkenu viel tänne.
Mä kävelin rantaa pitkin mahdollisimman kauas niemenkärkeen, missä ei ollu koskaan pelkoo ihmisistä.
Mä istuin penkille, ja Hämärä istui mun viereen. Se näytti nii epävarmalta, luultavasti se vaan peilas mun tunteita.
- Sä oot varmaa eka ihminen, joka on koskaa välittäny musta, Hämärä tunnusti. - Jos säkään välität.
Vilkaisin sitä. - Mä välitän susta liikaa.

Hämärä pyyhkäisi silmäkulmaansa puolisalaa, mut mä näin sen heti. Se itki taas, ja mun mielestä oli hieno piirre sille ilmentää tunteitaan.
- Mä oon aina ollu kohde. Mä oon aina ollu vihattu. Kukaa ei oo koskaa välittäny musta, se mutisi. Tiesin, ettei se ollu tarkottanu sanoo sitäkää ääneen. Mut mä olin ylpee et se oli sanonu.
Mä tartuin sen kasvoihin käsilläni, ja pakotin sen katsomaan mua silmiin.

- Kato mua, mä pyysin. Tunsin sen kyyneleet sormenpäissäni.
- Kato mua. Sä oot ihan helvetin kaunis ja vahva ihminen.

Mikäs siinä, tungenpa tän kurasen luvun tännekki :D
Nightwish muute tunkee tähänki tarinaa jee