Hämäränkukat

Kahdestoista

.
.
Haloo Helsinki tuijotti meitä varsin vakuuttavasti seinältä.
Ellin varma katse kertoi samaa kuin sen sanoitukset - ne sanotukset jotka pakotti mutkin olemaan vahva.
Mä irrotin katseeni sieltä, ja vilkasin Hämärää.
Sekin oli viel hetki sitte tuijottanu julisteitaan, mut nyt se katto mua.
Sen katsees kyti kaikki epävarmuus ja pelko, mä pystyin kuvittelemaan sen peilikuvana omista silmistäni.

- Hämärä...

- Kukka.

Hämärä katsoi mua pitkien ripsiensä alta.

- Täs maailmas on ihan helvetin vaikee saada hyväksyntää tällasena, se suostu mutisemaan. Kyynel valui sen poskee pitkin.
- Vaik en mä sitä sais ees hakee..., se paikkaili heti. Mä heitin sille saman katseen ku siel järvelki.

- Älä ikinä tee noin, mä kuiskasin käheästi. - Sä oot ihminen.

Sen silmät oli tuskaset ja kyyneleiset. Se näytti siltä, et se olis voinu huutaa ääneen.
Mä halasin sitä taas - siit oli tullu mulle joku tapa samal auttaa sitä - ja ite selviytyä.
Hämärä irrottautui halauksesta, peruutti pari askelta ja rojahti sohvalle. Sen silmät oli tyhjät ja ahdistuneet.
Pahinta oli et mä olin ite ihan voimaton.
Nemon sanat virtas mun läpi yhtäkkii ja varotuksetta. Mun kyynelsilmät oli nauliutunu Hämärään, enkä ees ite tajunnu ensin et mä lauloin.
Mä en ehkä päässy nii hyviin tuloksiin ki Tarja, mut se riitti.
Mä lopetin, kun multa loppu sanat kesken - siinä vaihees kun kertosäkeen tunteikkuus kului puhki ja mun ääni oli mennyttä.
Hämärä oli hiljaa, ja katsoi mua. Se räpytteli kyyneleisiä silmiään, se ei saanu puhuttua.
Mä suljin hetkeks silmäni, ja katoin sitte taas siihen toiseen päin. Se ei hymyilly eikä itkeny. Se oli siinä välis niin hauraana, et pieniki väärä liike olis voinu rikkoo sen kokonaan.

Olkaa hyvät, siinä teille viel jotai muka niin taiteellista :D
~Sand