Hämäränkukat

Kahdeksas

.
.
Mä nojasin Hämärän punaiseen baseball-takkiin aamukuudelta, ja lempeä aamuaurinko paistoi puiden välistä meitä kohti.
Mä en muistanu, et olin jääny tänne eilisen jälkeen, meidän eilisten keskusteluiden - se tuntui toiselta aikakaudelta - mut tosi hyvältä sellaiselta. - Huomenta, mä mutisin, koska mä ajattelin, että Hämärä olis jo hereillä. Se säpsähti vähän, ja vilkaisi mua. - Kukka...?
- Joo, mähän tässä, naurahdin. En tienny, mitä se odotti mun sanovan, tai mitä mun olis pitäny sanoo.
- Anteeks viel siit kaikesta eilisestä..., Hämärä mutisi hiljaa, ja nosti kitaran käteensä. - Mun ei olis pitäny sillee...
- Hei, kui monta kertaa mä oon sanonu sulle, et sun on turha pyydellä anteeks? Sä oot ihminen, Hämärä.
- Mut mä en olis saanu tehdä niin ja olla sellanen, se mutisi, ja varmaan sen tarkotus oli, etten mä kuulis mitä se sanoi, mut mä kuulin. Vaik se puhu ittestään, se satutti mua ihan liikaa. Se tuntu siltä, ku se olis kiertäny veistä haavassa.
- Millä mä saan sut tajuumaan sen? Me ollaan eksytty itteemme, mut mitä sitte? Me selvitään siitä hengissä!
Mun puhe kuulosti lähinnä vaan tosi säälittävältä  Hämärän rinnalla, en pystyny niinkään mainittaviin tuloksiin siinä asiassa.
Mä rakastin sitä liikaa, mut mä olin itekin liian sekava auttamaan sitä, se oli just se asia mitä mä vihasin. Mä en osannu auttaa ketään. - Haluuks sä viel soittaa jotain? mä kysyin siltä vaihtaakseni puheenaihetta, ja näpäytin kokeeksi kitaran kieliä.
Hämärä vilkaisi minua vihreillä silmillään, joihin oli pikkuhiljaa palannut elämä. - Jos sä välttämättä haluut, se lupasi, ja otti kitaran käteensä.
Hetken kuluttua mä hukuin taas siihen kauneuteen, minkä se kitara ja se ihminen sai aikaan. Just siinä missä me seisottiin, maailma oli viis minuuttia vähän parempi paikka meille kahdelle.
Hämärä lopetti soittamisen, ja laski kitaran lepäämään penkkiä vasten. Se vilkaisi mua nopeasti, ja tietenkin mä olin heti kahta uteliaampi.

Se oli hetken hiljaa, ja vilkas mua uudelleen. - Kukka, tiiäksä... sä oot auttanu mua ihan hirveesti, se mumisi hiljaa.

Se näytti hetken aikaa siltä, et itku ei ollu kaukana, mut se piti sen kurissa, ja hymyili mulle kaiketi aidosti.
- Mä tiiän et mä oon edelleen kadonnu ja eksyny, mut sä oot nostanu mut pimeimmist vesist pinnalle. - Sit me voidaan olla eksyneitä kahestaan, mä totesin. Mä kiedoin käteni sen ympärille. Se vastas kömpelösti mun halaukseen. - Sä pelastit mut, Kukka.
- En yksin, Hämärä. .
.
.
Se suuteli mua ja mä sitä, hetken mielijohteesta.
Tätä sit joko kaduttais, tai tää unohdettais tai jotain.
Mut mä tiesin jo aikasemmin, etten koskaan unohtais Hämärää.

Älkää ees sanoko mitää, tuun katumaa et julkasin tän mut hehe