Hämäränkukat

Neljästoista

Hämärä ootti mua siellä missä mä aattelinki sen olevan - järvenrannal, syrjäsimmässä niemenkärjessä - siellä missä oli se penkki, minkä maalit oli kulunu lähes olemattomiin.

- Kukka.

Sen ääni oli karhee - ihan ku se ei olis käyttäny sitä vähään aikaan. Se kuitenki näytti aidosti onnellisemmalta kun vähän aikaa sitte.

Mä virnistin ja istuin penkille sen viereen. - Mites sulla?

Toinen katseli silmiään siristäen järvelle, ja irrotti katseensa sieltä vaivoin. Kai toi järvi oli sillekin sellanen pakoreitti kaikesta ku se oli mullekin aina ollu.
- Mä oon kunnossa, jos sä sitä meinaat, se mumisi hiljaa, ja vilkasi mua. - Ja nyt mä voin ainaki olla sulle rehellinen. Mä oon täl hetkel paitsi lääketieteellisesti ok, että henkisesti mul on parempi olo... Kukka tää on vaan ja ainoastaan sun...

Sen ääni loppu siihen paikkaan ja se luovutti  yrityksenki siitä lauseesta. Anto mun päätellä, koska se tunsi mut ja ties et mä ymmärtäisin sen koodikielen kyllä.

Mä katsoin sitä syvälle sen vihreisiin silmiin. Ne oli tunteen sumentamat, ja ihan yhtä vaikeesti tulkittavat ku aina ennenki - Hämärä oli arvoitus aina ja ikuisesti.

- Mä oon ihan tosi kunnossa, se toisti, ja räpäytti kyynelsilmiään. - Tiiätsä... Rikki mut samal ihan kunnossa.

Mä hymyilin sen sanoille hiljaa, puolisalaa ja osittain jopa iteltäniki huomaamatta. Hämärä huomas sen ja virnisti.

- Kukka, mä en varmaankaa olis tässä ilman sua, se tunnusti. Oikeestaan se sano saman asian toisessa muodossa. Mut ihan sama. Siin oli just sellanen hienonhieno sävyero, mihin kiinnitetään huomioo vaan jos jaksetaan olla tarkkoja tai kiinnostuneita.

Mä nojauduin Hämärää vasten, ja loin itekki katseeni järvelle. Se kimalsi viel ihan ku keskellä kesää ja kaikki kylpi auringonvalossa - mut kesäilloist huomas jo et syksy oli tulossa ja kesäst olis ihan kohta pakko päästää irti.

En mä tienny, tarkottaisko se, et joutuisin päästää irti Hämärästäki. Kai. No mut kesää oli jäljel viel muutamia viikkoi. Ei mun sitä kai viel tarvinnu kauheesti murehtia.

Täs oli just nyt minä, Hämärä ja auringonlasku...ja kitara minkä mä tunnistin missä vaan - minkä soinnin mä oisin tunnistanu missä vaan.

Uskokaa tai älkää, oon kirjottanu tätä lukuu melkein viikon nyt, ja lopputulos on aika lyhyt eikä mikää kauheen mielenkiintonen...
En ees tykkää tost lopust mut olkoon tollee.
Oikeestaa tää on aikalail samaa ku viimeluvus ja ja tollast vähä turhaa mitä nyt tykkään noist Hämärän ajatuksist ja niit on kiva kirjottaakki mutmut

Painakaa votee jos tää on sen arvonen ja heittäkää kommentti jos voimat riittää.

~Sand