Pysy kauniina

LUKU 2. DONITSEJA JA SUOLAVETTÄ

Iida

Uudessa jaksossa tiistaini alkoivat vasta yhdeltätoista. Oli jakson toinen päivä ja olin jo nyt täynnä koulua. Opiskelumotivaatio oli aika nolla, mutta fiilikseni oli yllättävän hyvä. Yritin pukea ja samalla puhua videopuhelua yläastekaverini kanssa, joka oli muuttanut Tanskaan. Sinänsä oli harmi, että Amanda oli muuttanut, koska yhdessä vaiheessa me oltiin oltu tosi hyviäkin kavereita. Nykyään me vain välillä skypetettiin ja vaihdettiin kuulumisia aina joskus. Toisaalta yläaste ja sen loppuminen oli hajottanut monia kaverisuhteitani.

"Moneksikko sulla on koulu?" Amanda kysyi. Se poistui hetkeksi ruudusta, mutta sen naama putkahti nopeaa takaisin.

"Yhdeksitoista", vastasin, "mutta ei tässä mikään kiire ole, kun ei pidä säätää bussien kannsa, ku Aleksei suostu viemään mut, kun sillä on joku juttu vasta kahdeltatoista yliopistolla."

Amanda alkoi selittää sen koulun juttuja samalla kun yritin epätoivoisesti meikata ja saada itseni ihmisen näköiseksi. En myöskään löytänyt housuja mistään, joten voisi olla, että joutuisin seikkailemaan koulussa perse paljaana tai jotain, mikä voisi saada vähän vääränlaista huomiota. Luovutin nopeaa housujen etsinnän ja tyydyin eilisiin, vaikka ne alkoi olla vähän käytetyt. Ehkä kaksi kuukautta pesemättä, en mä tiedä?

"Joo elikkä ollaan siis aika varmoja, että se lopulta oli Henrik, joka sen takana oli", Amanda sanoi määrätietoisesti.

"Mmm-m, luultavasti", vastasin tietämättä mistä Amanda puhui.

"Entä sä? Millanen rakkauselämä lukiossa?" Amanda kysyi udellen. Tietysti se halusi tietää, koska ei oltu puhuttu kovinkaan paljoa viime aikoina.

"No siis, olematon", vastasin nauraen. "Ei kyllä ees kiinnosta paskaakaan. Et en mä niinku etsimällä etsi ketään ku ei oikeen kiinnosta. Jos sattuu joku kohdalle, niin ehkä sitten."

"Ainii, sä olit se tylsä", Amanda huokaisi. "Sä et sit ikinä tyyliin oo ees itkeny poikien perään. Pakko kyllä ihailla tuota tahdonvoimaa."

Olinhan minä yhden pojan perään itkenyt, mutta se oli ihan eri asia. Monet kyyneleet oli vuodatettu Ilarin perään, sen jälkeen en ollut edes ajatellut seurustelemista oikeastaan. En kuitenkaan halunnut ottaa asiaa puheeksi pilaamaan mielialaani. "No en oo koskaan ollu sellanen kun eräät – köh köh."

"Totta, vitun outo tyyppi", Amanda sanoi silmiään pyöritellen. "Mut hei, mä meen nyt kun tunti alkaa taas kohta. Jos – ja kun – tulee rakkauselämää niin saat luvan kuule kertoa! HALUAN TYTTÖDRAAMAA."

Näytin Amandalle keskisormea, lopetin puhelun ja heitin läppärini nopeaa koulureppuun. Juoksin portaat alakertaan. Olin kadottanut ajantajun, kello oli jo puoli yksitoista, mutta onnekseni siinä oli ruokailu kahteentoista asti, joten ei minulla ollut edes oikeasti kiire. Halusin vain viettää ruokailun kavereideni kanssa.

Aleksei istui sohvalla aamupalansa kanssa katsomassa Brooklyn Nine-Nineä uusiksi varmaan viidettä kertaa. Se hirnui jollekin Peraltan kommentille kun istuin sen viereen köyhähkön aamupalani kanssa.

"Mikä jakso", kysyin.

"Ekan kaheskymmenes", Aleksei vastasi suu täynnä muroja melkein niihin tukehtuen.

"Jaaaaa, millon sä oikeen alotit?"

"Eilen illalla", Aleksei vastasi, "mitä vaan paitsi tentteihin valmistautumista hei."

"Joo, aivan", naurahdin. Keneltäköhän olin saanut asenteeni koulunkäyntiin? Varmaan esimerkilliseltä isoveljeltäni. Aleksei oli neljä vuotta vanhempi, nyt kaksikymmentäyksi. Se silti asui vielä saman katon alla ja ihan hyvä niin, koska en oikein tullut toimeen vanhempieni kanssa. Ne ei oikein ollut läsnä eikä niitä kamalasti kiinnostanut mikään – etenkään mun tai Aleksein jutut.