Pysy kauniina

LUKU 15. YKSI SANA: ANTEEKSI

Iida

Makasin selkääni kutittavalla nurmella tuijottaen sinistä, autiota taivasta. Kaikki pilvenhattarat olivat kadonneet ja sinisellä kankaalla loisti vain tuhannet auringonsäteet.

Kesä oli aluillaan ja olin lähtenyt Ilarin mukaan heidän mökille. Päivä oli kirkas ja lämmin, eikä missään ollut huolenhäivää. Makoilimme vastaleikatulla nurmella, joka kutitti selkääni ja takertui hiuksiin. Kaikkialla haisi tuore nurmi ja kesä.

"Mä taidan oikeasti rakastaa sua", Ilari sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan mua taivaan sijasta. Aurinko kimalsi sen hiuksista kauniina ja mä olin hieman häkeltynyt. Kyllä mäkin sitä rakastin. Ihan varmasti. Kukaan tuskin tiesi, mitä rakkaus oli, mutta koin tuntevani sitä. Kaikki aina sanoi, ettei näin nuorena voinut, etten ollut kokenut tarpeeksi ja ollut tarpeeksi monien ihmisten kanssa. Mutta miksi tarvitsisin muita epämääräisiä suhteita, kun Ilari vain sattui putoamaan omalle kohdalle?

"Kyllä mäkin sua", vastasin hymyillen. Kuinka en voisi? Ilari oli aina ollut mun tukena kaikessa ja sen kanssa oli niin turvallista. Se näytti aina niin upealta ja se oli upea sisältäkin. Se oli kokonaan, kaikin puolin, aivan mahtava ihminen.

"Mä jo pelkäsin", Ilari naurahti.

"Mitä?"

"Nokun sä olet tuollainen tyttö, joka tahtoo murskata ajatuksen rakkaudesta kun muut katsoo romanttisia leffoja ja haaveilee omasta uljaasta prinssistä, vaikkei tule koskaan sellaista saamaan. Ja sit oot sä, vouhkoamassa siitä miten se on ihan bullshittiä", Ilari selitti. "Pelkäsin vaan, että jos sä et sit ees tykkäis musta kunnolla."

"Tyhmä oot", naurahdin. "En mä ole noin kamala. Vai oonko mä?"

"No et oo", Ilari vakuutteli. "Just hyvä oot."

Tönäisin Ilaria olkapäähän. "Hei nyt Miss Pahoinpitelijä! Se oli positiivinen asia! Kehu!", se vikisi ja nauroi yhtä aikaa.

Tuijotettiin yksinäisiä pilvilaivoja hiljaisuudessa kuunnellen metsän huminaa ja koskea, joka oli vähän matkan päässä rantaviivaa. Aurinko paistoi paljaalle iholle ja sai tilan vaatteiden alla tuntumaan tunkkaiselta kasvihuoneelta. Pilvet liikkuivat oikeasti todella nopeaa, vaikka kaikki sanoivat, että taivas pysyi aina samana. Mutta taivas muuttui koko ajan. yötaivasta katsoessa katsoimme menneisyyteen, katsoimme kuolleita tähtiä, joiden muisto kuitenkin näkyi meille. Ja vasta vuosia oikean luhistumisen jälkeen me näkisimme tähden katoavan ja taivas muuttaisi muotoaan. Pilvet kuitenkin liikkuivat meidän ajassa, meidän maailmassa kun kaikki muu taivaankannen tuolla puolen oli enemmän kuin tarinaa. Pilvilinnat olivat niin levollisia, vaikka niitä vastassa olikin tuuli ja kaikkeus.

"Se näyttää ihan hevoselta", huomautin ja osoitin pilveä, joka laukkasi pitkin taivasta. Ilari siristi silmiään katsoakseen taivasta, yrittäessään hahmottaa hevosta pilvestä, jossa minä sen näin.

"No eikä näytä. Se on vaan möykky", Ilari vastasi.

"Sä et kyllä osaa katsoa taidetta. Sitä pitää osata katsoa avoimin silmin ja hartaasti. Ei vaan tolleen blöärg ja sitten luovuttaa. Abstraktia ajattelua. Abstrakti ajattelu alkaa kehittyy jo kouluikäisenä ja sä olen mennyt sen vaiheen yli jo", naurahdin.

"Mitä vittua sä selität?"

"Mä avarran sun maailmankatsomusta."

"Kohta sä alat selittään mormonin kirjasta ja siitä, miten spagettihirviö on ainoa oikea jumala ja sitten sä alat kertoa siitä, miten me oikeesti eletään sellasessa Men In Black laatikossa joka on jonkun isomman tahon kaapinhylly ja sit nekin on jonkun laatikossa ja kaikki on vaan toisten laatikoissa ja luulee olevansa planeetta", Ilari vauhkosi.