Pysy kauniina

LUKU 14. TINY DANCER

Iida

Esitin keskiviikkoon asti sairasta. Isä lähti aamulla työmatkalleen ja äiti lähtisi lauantaina Hannalle. Aivan kuin Aleksei oli sanonutkin. Mä en noussut sängystä kuin vessaan ja syömään, mikä kuulosti masentavimmalta koskaan. Mutta ei se ollut. Luin perjantaihin mennessä kolme kirjaa ja katsoin kaksi kautta mun lempisarjaa. Ja nukuin. Kolme mun lempipuuhaa, joten missä vika. Aleksei koitti saada mut nousemaan sängystä edes kerran päivässä, mutta mä vain ynisin vastaukseksi. Peiton alla oli niin lämmintä. Olin hoitanut koulun niin, että palaisin milloin palaisin ja suoritin loput kursseista itsenäisesti. Se sopi mulle vallan mainiosti.

Kaverit koitti kysyä multa, että missä olin. Ehkä olin huono ihminen, kun valehtelin olevani sairaana. Mutta sehän oli kuitenkin periaatteessa totta. Pitikö fyysisiä ja mielenterveyden sairauksia oikeasti luokitella niin rankasti? Kaikki suhtautuivat aina niin huonosti mielenterveysongelmiin, mutta joku muu sairaus oli ihan okei kunhan se ei koskenut pääsi toimintaa. Mun mielestä se oli inhottavaa. Siksi en monesti kavereideni kanssa asiasta puhunut. Kyllähän ne tiesi, mutta vihasin asialla vänkäämistä. Ja vain Oona, Eetu, Niko, Amanda ja Tuure tiesi siitä mitä oli tapahtunut sinä kesänä. Ja tietysti Veera ja muut, jotka olivat olleet samassa koulussa.

Mä aloin aina pikkuhiljaa erkaantua kaikista mun ystävistä. En jaksanut vastailla viesteihin. Ainoastaan Tuurea ei voinut vältellä, kun se tunsi kirjaimellisesti kaikki mun kaverit. Me oltiin oltu kavereita niin kauan. Aina samassa koulussa ja yhteisissä porukoissa. Sitä ei päässyt pakoon, vaikka kuinka tahtoisi. Ehkä ihan hyvä niin tai olisin jo monesti jäänyt ypöyksin pimeyteen. Mutta kaikki muut aina etääntyivät. Oona palasi aina takaisin, meillä ei ollut koskaan mennyt välit. Uusimmat kaverit eivät olleet nähneet pahinta. Amanda asui muualla ja Eelistä en ollut nähnyt tuhanteen vuoteen. Veeralla oli aina kiire. Kukaan ei varmaan oikeasti kaivannut mua mihinkään.

Lauantaiaamuna heräsin kahdelta päivällä puhelimeni värinään. Hapuilin sitä pää vielä tyynyssä ja vastasin puheluun sokkona. "Moi."

"Kuulostat siltä, että oot tukehtumassa", kuulin Amandan äänen.

Käänsin kylkeä, naamani pois tyynystä. "Mä olin nukkumassa."

"No voi yhyy", Amanda vastasi ja pystyin kuvittelemaan sen pyörittelemässä isoja silmiään mulle. "Mä olen just menossa kaverille. Mutta päätin soittaa, mä olen huolissani susta. Veera sanoi ettei sua ole näkynyt koulussa ja Tuure kysyi vastaanko viesteihin."

"Aa joo, mä olen ollut kipeänä. Kamala oksennustauti, ihan hirvee. Sitä on nyt liikkeellä täälläpäin", mutisin. Vedin peittoa tiukemmin päälleni ja käperryin peittokotilooni. Sen turvaan ja lämpöön, jossa oli aina niin mukavaa.

"Iida hei, älä kuseta. God dag", Amanda huokaisi. Kuulin bussien ovien sulkeutuvan puhelun toisessa päässä. "Kyllä mä tiedän, ettei sulla mikään yrjö lennä. Mutta se on ihan okei. Mä vaan oon huolissaan kun en voi edes tehdä mitään kun oon täällä. Ja sitten saan kuulla muilta siitä miten huolissaan ne on."

"Ei mitään syytä stressata", mutisin peittoon. Ei ollut. Osasin huolehtia itsestäni, enkä halunnut olla miksikään vaivaksi muille, etenkään ystävilleni. "Kaikki on ihan hyvin. Otan vaan vähän taukoa koulusta."

"Muista, että et voi ottaa taukoa liian rankasti. Puhu. Älä homehdu. Se ei ole hyväksi kenellekään, etenkään sulle", Amanda sanoi painottaen.

"Okei äiti", vastasin ja pyörähdin selälleni. Kuulin Amandan naurahtavan.

"Kuules nyt, tää on ihan vakava asia", Amanda kumminkin yritti. "Ihan oikeesti nyt nainen. Mutta mun on pakko mennä. Ja ihan oikeesti nyt senkin paskakikkare."