Pysy kauniina

LUKU 7. PELKKIÄ SIRPALEITA

Iida

Heiluttelin jalkojani lumen pudotessa kasoina pöydän alle kenkieni pohjasta. Ne sulivat nopeaa pieniksi vesilätäköiksi, jotka löysivät toinen toistensa luokse lattian ollessa hieman kallellaan länteen. En ollut nukkunut melkein ollenkaan edellisenä yönä heräillessäni jatkuvasti samaan uneen, jossa pimeä hahmo jahtasi mua pitkin pitkää pelastuskäytävää. Ulkona maanantaista asti riehunut paskakeli oli rauhoittunut, mutta näytin ihan siltä, kuin lumimyrsky olisi vieläkin leijaillut taivaalla. Sulanut lumi valui pitkin mun hiuksia mun hartioille ja kasteli harmaan paidan sen näköiseksi, kuin olisin tullut juuri lenkiltä. Mun toppatakki valui vettä, olisin voinut vaikka puristaa ne vedet purkkiin ja lähettää maahan, jossa vedestä oli pulaa.

"Eli siis, kääntäkää sille tehtäväsivulle, jossa on syventävää tietoa verestä sekä tehtäviä", opettajan ääni kuului etäisenä. "Tehtävät kaksi, kolme ja kuusi on hyviä, mutta myös ykkösen voi tehdä. Kuutosessa sanotaan, että pitäisi etsiä lisätietoa, mutta voi kai sen ihan kirjankin pohjalta tehdä, niin säästyy aika ja kaikkien hermot."

Veera mun vieressä nosti dramaattisesti vihkonsa pöydälleen syvän huokauksen saattelemana ja alkoi tehdä tehtäviään vihreällä highlighter-tussilla asioita merkkaillen. Mulla oli kyllä aina mukana kunnon muistiinpanovälinearsenaali, mutta en koskaan käyttänyt sitä mihinkään muuhun kuin Nikon hakkaamiseen ja Aino-Kaisan väliaikaistatuointeihin, mikä heijastui kyllä heijastui takaisin arvosanoistani, mutta ei niin paljoa, että olisin tehnyt mitään asialle.

"Miten sä jaksat vaivautua noin paljon?" kysyin Veeralta valuen vain aina alemmas penkiltäni kohti lätäkköä, jonka kengistäni poissulaneet lumet olivat lattialle luoneet.

"Enhän mä jaksakaan", Veera vastasi. "Pakko vaan mikä pakko. En mä opi muuten mitään, kun mulla ei ole luonnollisesti tuollaista supermuistia kuin sulla."

"Mä en muista mitä söin eilen", mumisin ja nostin itseni ähkien takaisin penkille ja epätoivoissani vilkaisin tehtäviin, joista moni oli soveltavia.

"Ihan sama se tuolla, mutta mun muistaakseni sä vetasit hyviä numeroita kaikesta vaan yhden illan lukemisella", Veera naurahti. Se katsoi kelloa ja sitten kirjaansa kuin tajuten jotain. Mä katsoin kirjaa ja tajusin, että osasin jopa yhden tehtävän.

Kirjoitin vihkooni suttuisella käsialalla veren kulkeutumisesta elimistössä. Vilkuilin välillä kelloa toivoen, että tunti olisi jo ohitse ja pääsisin käpertymään hypäriksi jonnekin nurkkaan, jossa ei sataisi ollenkaan lunta ja saisin kurottua kiinni huonoa untani.

---

Tulin ruokalaan hieman myöhässä, koska olin oikeasti nukahtanut. Tarjottimeni oli puolityhjä kun istuin pöytään, jossa kaikki kaverini tuijottivat mua kuin olisivat nähneet aaveen. Olisi ehkä ollut fiksua katsoa peiliin, mutta hupsis.

"Ei vittu Iida nää näytät kuolleelta", Iivo nauroi kun istuin sitä vastapäätä.

"Nolo", Elina naurahti.

"Haistakaa karvainen perse", mutisin. "Mä en oo nukkunu."

"Elämä on työmaa", Aino-Kaisa huokaisi. "Mulla on Kastikaisen historiaa ja se on jotain niin kovaa kidutusta ku voi olla. Se näytti meille mustavalkosta dokumenttia viimetunnilla, enkä mä sellaista kivikauden kamaa jaksa katsoa."

"Öööö", Iivo kyseenalaisti, "sun mielestä myös kuukausi sitten julkaistu biisi on muka ihan vitun vanha, että pidä sinä se turpasi kiinni. Mustavalakoset on hienoja."

"Millenial teen", Viivi tuhahti.

"No ehkä mä oon vaan uudenaikainen", Aino-Kaisa puolustautui. "Aina te vaan mua kiusaatte."