Pysy kauniina

LUKU 18. HOW DO I GET YOU ALONE

Hei taas! Sain vihdoin tämän tehtyä vaikka jäikin vähän tyngäksi... Mutta nyt kun kerta harjoitan self isolatingia neljän seinän sisällä, on aikaa kirjoitella enemmän! Toivottavasti tykkäätte ❤️

Iida

Sunnuntai-iltapäivänä kimitin tyynyyn ja yritin selittää edellisen päivän tapahtumia Oonalle. Se makasi mun huoneen lattialla tuijottaen kattoa ja halaten mun valtavaa Ikean haipehmoa. Olin viimeisen tunnin yrittänyt prosessoida sille sitä kaikkea, mistä mä ja Joona oltiin puhuttu ja miten se oli suudellut mua pihalla. Ja mä sitä takaisin – tietämättä edes miksi. Olin yrittänyt prosessoida kaikkea ja mun tunteita. Mä olin tehnyt listaa asioista, jotka puoltavat sitä, että mä pidin Joonasta. Siinä ei ollut mitään logiikkaa, mutta mä pidin siitä idiootista.

Vaikka jokin osa mussa oli innoissaan, olin silti epävarma. Mä en tiennyt, olinko valmis siirtymään eteenpäin, vieläkään. Ehkä mulla oli jo aika olla, mutta jos en ollutkaan. Ja jos Joona ei kestäisi sitä millainen mä olin, koska ei se tiennyt mitään siitä, mikä oli vialla mun elämässä. Kaikki sillä oli niin erilaista ja siistiä. Mutta samalla mä jotenkin oudolla tavalla pidin siitä. Sillä oli se pieni hymy, joka sen kasvoille välillä pääsi rikkoen sen kovan kuoren.

"Siis tää on nyt se sama Joona, jonka oot manannu maanrakoon miljoona kertaa?" Oona kysyi epäuskoisesti ja pyöritteli tikkaria huuliensa välissä. Ihan ku sillä olisi yhtään mitään varaa tuomita omien kuvioidensa kanssa. Mä en halunnut tuomita Oonan tekemisiä, mutta mä taas en yhtään tajunnut miten se pystyi elämään sen epävarmuuden kanssa, että siitä tykkäsi kirjaimellisesti kaikki ja se niistä kaikista. Tai ei ehkä tykännyt, mutta enemmänkin halusi huomiota. Mutta Oona oli ollut aina sellainen ja niin oli sen kaveritkin, joten ehkä vika oli vaan mussa.

"On sama Joona. Mutta nyt mä tiedän kuka se on! Ja ihmiset voi muuttua", puolustelin.

"Joo joo, niin voi, mutta silti. Mä kai nään Joonan joka viikonloppu bileis, ei se vaikuta kovin kivalta", Oona mutisi silmiään pyöritellen.

Hymähdin itsekseni ja kääriydyin tortillaksi peittoni sisään, joka alkoi jo haista pahalta kun en koskaan pessyt sitä. Miksi mulla oli yhtäkkiä kamalat defenssit Joonaa varten? Ei ollut mun tehtävä puolustella sitä. Mä kuulostin jo ihan Eetulta, jonka näkökulmia olin aina ihmetellyt.

"Hei en mää sitä tollee tarkottanu", Oona vastasi.

"Joo joo kyl mä tiiän", mutisin. Oona osasi olla niin rasittava, mutta se oli kuitenkin mulle niin tärkeä. "Siis mulla on ihan jäätävät menkkakivut. Voisin vetää huolella laillisesti varmaan jotain fentanyylii ja ketamiinii. Jos vaikka auttais."

"Ai alaks nyt huumeveikoksi", Oona nauroi.

"Joo. Tai sit vaan perustan huume-empiirin siksi että menkat sattuu. Sattuu olla nainen. Naiseus on ihan anaalista. Kun sattuu. Ja portaat sattuu tisseihin. Ja en tiiä, sieluun sattuu. Siis naiseus on ihan kamala edes käsitteenä. Jos miettii historiaa, se oli sama kuin sanoisi että Jeesus on paska. Ja niinku kaikki naiset jotain noitia. Ihan karsee konsepti. Ja sit me saatiin tasa-arvo, mutta mitä se nyt auttaa jos naisena oleminen on muutenkin vaan ihan perseestä? Miesten ei tarvii synnyttää, niillä ei oo menkkoja, niitten ei tarvi pelätä et niitten sisällä muhii salaa lapsi. Ja niinku kaikki ulkonäköpaineet. Miesten ainoa ongelma on erektiohäiriö ja yleinen aivosoluttomuus."

"Veisköhän Aleksei meiät mäkkiin?" Oona mietti. "Tekis mieli ranskiksii. Ja pirtelöö. Niitä yhessä. Nam."

Kävelin kalsareisillani pinkeissä pörrötohveleissa tepsuttaen Aleksein huoneeseen, jossa se röhnötti sängyllään läppäri haaroillaan kuulokkeet korvilla. Onneksi, niin se ei ainakaan salakuunnellut mua ja Oonaa. "Voiaanko mennä mäkkäriin?"